Runoja kirjoitetaan kirjoittamalla sanoja toisensa perään. Kuvia tehdään piirtämällä viiva viivan jälkeen. Lauluja lauletaan avaamalla suu ja päästämällä ääni sekä seuraava.
Asioiden tekeminen on periaatteessa yksinkertaista.
Otat paperin ja kynän ja piirrät. Istut alas, avaat koneen kirjoitusohjelman ja kirjoitat.
Luet näytelmän ja opettelet pätkän tekstiä ulkoa ja esität sen.
Niin lapset tekevät. Niin taiteilijat tekevät.
Aloittaminen on kuitenkin usein vaikeaa. Mielessä pyörii lopputulos, mielikuva siitä millainen paidasta, kuvasta, tekstistä pitäisi tulla.
Aloitan, ja huomaan ettei teksti synnykään. Käsi ei tottele. Jalka ei nouse niin kuin ennen.
Uuden asian aloittaminen tai pitkään tauolla olleen taidon jatkaminen vaatii energiaa ja rohkeutta. Rohkeutta harjoitella, olla huono, tehdä sekundaa.
Kirjailija Anne Lamott on sanonut, että aina - jokaisesta kirjasta - täytyy kirjoittaa ensimmäinen huono versio. Neuvoa voi soveltaa kaikkeen uuden tekemiseen. Ensimmäinen juoksu on hidas ja tapaileva. Ensimmäisellä kerralla moottoripyörä kaatuu useita kertoja. Luistimien päällä ei pysy, kun ne laittaa jalkaansa vuosikymmenten jälkeen.
Kyse on siitä, että jatkaa harjoittelua. Jatkaa tekemistä. Menee uudelleen kentälle, vaikka nuoremmat viuhuvat ohi terät kiiltäen. Sillä kaikilla on lupa tehdä. Minäkin saan aloittaa ja harjoitella, vaikkapa blogin kirjoittamista.
Kun täytin 40 vuotta, kysyin itseltäni - miksi en kirjoita?
Minulla oli lukuisia syitä:
- koska ei ole aikaa
- koska en osaa
- koska olen liian vanha (!!!)
- koska pelkään mitä puoliso tai vanhempi tai naapuri tai vastaantulija ajattelee minusta KUN epäonnistun kirjoittamisessa
- koska pelkään, ettei lopputulos ole sellainen kuin ajattelin (tietenkään se ei ole sellainen, ei sen kuulukaan olla).
Olin oppinut, että ensin lukemaan läksyt ennen kuin saa leikkiä. Työ ensin, sitten huvi. Ensin imurointi, ikkunoiden pesu ja kaikki sähköpostit, vasta sitten se oma kiva.
Minun piti muuttaa prioriteettejani, taistella syvään juurtuneita tottumuksiani vastaan. Kouluttaa mieltäni tekemään huonoa, tekemään vain vähän, tekemään jotain sinne päin (vaikka selaamaan vain kirjoitusopasta päivän päätteeksi).
Sitten aloin kirjoittaa. Kirjoitin lomalla. Kirjoitin sunnuntaisin. Kirjoitin, kun odotin lasta harrastuksesta. Kirjoittaminen alkoi ruokkia itseään, mitä enemmän sitä tein, sitä vähemmän halusin tai pystyin lopettamaan. Ympäröin itseni kannustuslauseilla. Ostin mukin, jossa lukee: "She belived she could so she did", koska en uskonut että pystyn. Kävin kirjoittamiskursseilla, näytin tekstiäni ystäville ja pullautin totuuden ulos suustani: minä kirjoitan. (Se oli pelottavaa.) Nyt, neljä vuotta myöhemmin, esikoisromaanini kirjoittaminen on loppusuoralla. Matka tähän pisteeseen on ollut mutkikas, katkonainen, kuoppaisa ja lyhyinä hetkinä täynnä iloa.
Muutama viikko sitten aloitin itselleni täysin uuden taidon opettelun, taidon jossa olen lähtökohtaisesti niin huono, että kamppailen häpeän kanssa jokaisella oppitunnilla. Opettelen ajamaan moottoripyörällä. Ensimmäiset ajoversiot ovat puhdasta kuraa. Ne on myös videoitu ja todennäköisesti minua tullaan kiristämään näillä dokumenteilla loppuelämäni. Silti harjoittelen. Harjoittelen, vaikka motorinen oppiminen on minulle vaikeaa ja hidasta. Oikea jalka ei muista vaihtaa vaihdetta, vaikka käsi painaa kytkintä. Kaksipyöräisellä ajaminen on minulle suurempi haaste kuin kirjoittaminen. Kirjoittaessa käytän vähäisesti kahta kättä, ajaessa täytyy mukaan ottaa myös jalat ja tehdä niillä jotain aivan muuta kuin käsillä, mutta yhtä aikaa. Samaan aikaan pitäisi tietää myös minne on menossa ja mennä sinne.
Jos minä menen tämän nolouden läpi, sinä pystyt mihin vaan.
Ajattelen, että jokainen saa toteuttaa itseään, kunhan ei vahingoita touhullaan muita eikä itseä. Omaehtoinen, luova tekeminen voi olla rentoutumiskeino, harrastus, sivutyö, intohimo. Se, mitä odottaa pääsevänsä tekemään heti kun tämä yksi velvollisuus on hoidettu. Itsensä toteuttaminen on jopa velvollisuus. On väärin heittää hukkaan potentiaalinsa.
Ajattelen, että arjen luovuus voi ilmentyä vaikka neulomalla tai fiksaamalla autoja tai laulamalla kuorossa. Aina voi keksiä oman versiosi kankaanpainannasta tai hitsaamisesta tai performanssista. Voi opetella soittamaan kitaraa tai kannelta. tai soittaa ilmakitaraa tai ilmakannelta.
Sinäkin voit opetella uuden taidon, vaikka se ei ole aina mukavaa. Saat harjoitella ja epäonnistua. Jos haluat, voit tehdä taidetta, vaikka sinulla olisi mikä tahansa päivätyö (hienoa, jos sinulla on päivätyö, ilman sitä ei pysty maksamaan asuntoa ja ruokaa).
Kenen lupaa sinä odotat saadaksesi käyttää sunnuntaiaamupäivän kirjoittamiseen tai viikonlopun mosaiikin tekemiseen? Äidin tai isän, opettajan, naapurin vai jonkun muun AlanAuktoriteetin?
Mitä siitä, että ensimmäiset versiot ovat syvältä, niin pitääkin olla.
Suosittelen kirjaa
Anne Lamott: Bird by Bird. Instructions on Writing and Life.
sekä
TedTALK puhetta vuodelta 2017, Anne Lamott: 12truths I learner from life and writing.
Tämä blogi on luovuuden harjoittelua, paikka pohtia ja ylläpitää luovuutta. Kirjata ja jakaa ajatuksiani luovasta prosessista. Julkaisen blogia kolmen viikon välein.