Kasvatin auringonkukkia. Työnsin siemeniä multaan pieniin sekalaisiin astioihin ikkunalaudalle maaliskuussa ja istutin itäneet versot isompaan astiaan myöhemmin keväällä. Nyt parvekkeella kukkii muutama hujoppi. Ne katselevat terälehdet auki kauas parvekkeenkaiteen yli. Kun olen katkaissut kuivuneen kukinnon pois, on varsi alkanut kehittää uusia nuppuja, yksi kaksi, kolme uutta kukkaa samaan varteen.
Puutarhanhoito on osittain toimiva metafora luovalle prosessille. Aika, paikka ja tarvikkeet kasvulle täytyy raivata niin kasveille kuin kirjoittamiselle, sekä perunoille että piirtämiselle.
Uuden luomiseen tarvitaan konkreettisia toimia ja tarvikkeita. On oltava aikaa ja tilaa istuttaa ideoiden siemeniä, jatkuvaa huolenpitoa ja ruokkimista sekä paljon luottamusta mullan alla tapahtuvaan prosessiin. Välillä kasvua tuetaan kepein, naruin ja harjanvarsin. Kasvupaikkaa muokataan suotuisammaksi. Joskus täytyy harventaa ja karsia rönsyjä.
Uuden asian keksiminen ja tekeminen - olipa se sitten musiikkia, robotteja, energiantuottotapoja, kirjoja tai polyfonisia performansseja - on tietenkin aikuisten oikeasti usein monimutkaisempaa kuin kasvien kasvattaminen. Ihmisten välinen kommunikaatio on monimutkaisempaa kuin minun ja auringonkukan. Auringonkukansiemenestä myös melko varmasti tulee lopulta kullankeltainen kukka, bakteeriviljelmästä taas saattaa tulla hometta ja homeen tutkimisesta penisilliiniä. Kun keksitään uutta, lopputulosta ei voi täysin ennakoida eikä tuotoksen laatua pilkuntarkasti ennakkoon määrätä ja ennustaa. Epävarmuus tulevasta sadosta on välillä pelottavaa.
Ollakseen luova täytyy olla paljon resursseja käytössä. Ennen kaikkea on oltava riittävästi perusturvallisuutta - sekä fyysistä että henkistä. Vatsa ja aivot riittävän ravittuina, riittävästi lämpöä, fyysistä tilaa ja tarvikkeita. Tällainen tilanne on ylellinen. Pohjoismaissa aika monella on riittävästi, jotta voi olla luova omassa arjessaan. Mutta ennen kaikkea - jopa enemmän kuin fyysisiä puitteita - on oltava riittävästi psyykkistä turvallisuutta, jotta pystyy antautumaan etsimisen epävarmuudelle. Jotta on valmis käyttämään aikaa ja energiaa johonkin, jonka lopputuloksen julkaisusta tai toimivuudesta ei ole mitään takeita. Niin paljon henkistä turvallisuutta, että voi epäonnistua, eksyä välillä harhapoluille, pystyttää ensimmäisiä hataria kehitelmiä polun varteen, luonnostella karkein viivoin suuntaviivoja hiekkaan. Tällaisella riittävän turvallisella alueella voi kasvaa samaan aikaan monenlaisia idean alkuja, kokeiluja ja härpäkeitä. Alueella moni hyvin alkanut projekti voi myös jäädä kesken, kellumaan epämääräiseksi ajaksi ja löytää lopulta käyttötarkoituksen vaikka lintujen juomapaikkana.
Taiteilija ja taidepedagogia Corita Kent (1918-1986) teki oppilaidensa kanssa 1960-luvun lopulla kymmenen sääntöä taiteen opettajille ja opiskelijoille: "Immaculate Heart Collage Art Department Rules" on tullut kuuluisaksi säveltäjä John Cagen keksiessä niihin sen kymmenennen, jossa kehotetaan rikkomaan kaikki säännöt ja jättämään paljon tilaa "tekijälle x", eli yllätyksille ja sattumille. Tällaisten yllätysten ja poikkeamien huomaaminen vaatii sekin tilaa ja aikaa. Oikealla hetkellä pieleen menneeseen laboratoriokokeeseen keskittyvää tutkivaa mieltä.
Listan sääntö numero 8 on: "Don't try to create and analyse at the same time. They're different processes." Älä yritä luoda ja analysoida yhtä aikaa, ne ovat eri prosesseja. Ideointi, uusien mahdollisuuksien kokeilu ja testaaminen vaatii erilaista työotetta kuin analysointi, kriittisyys ja arviointi. Taiteen tekemisen prosessissa puhutaan usein kuumasta ja kylmästä silmästä, KYLLÄ ja EI -vaiheista "hyvä poliisi ja paha poliisi" -päivistä. Silloin kun tutkitaan ja tuotetaan uutta, avaudutaan etsimiselle ja löytämiselle. Tällöin tarvitaan rajattu tila, jossa on riittävästi luottamusta jotta uskaltaa kokeilla. Asetettujen rajojen (vaikkapa aikaraja sekä käytettävissä olevat rajatut materiaalit) sisällä on mahdollista improvisoida ja leikkiä. Hetken voi olla huolehtimatta lopputuloksesta ja tuotoksen kyvykkyydestä täyttää odotuksia. Tällaisia tiloja ja ympäristöjä, tällaista asennetta ja pedagogiikkaa tarvitaan mielestäni entistä enemmän monimutkaistuvassa ja haasteita täynnä olevassa maailmassa.
Samuel Kaski, Aalto-yliopiston tietotekniikan professori kirjoitti Helsingin Sanomien Vieraskynä -palstalle 16.8.2021 mielestäni tällaisesta tilasta, kun hän kysyi kirjoituksessaan uteliaisuustutkimuksen perään. Jotta uusia keksintöjä voi syntyä, tarvitaan hänen mukaansa työtä "joka ei suoraviivaisesti pyri vain yhtä ennalta määriteltyä tavoitetta kohti, vaan lähtee uusille urille silloin kun se on pitkällä aikavälillä järkevää".
Luovassa työssä tulee tietenkin myös vaiheita, joista leikki on kaukana. On itsekurin, kontrollin ja arvioinnin vaiheita. Kohtia, jossa vain toistetaan rutiinia, hiotaan ja arvioidaan kriittisesti mikä osa työstä kestää käytössä, mikä versio pääsee kaapista ulos. Jossain kohtaa luovaa prosessia täytyy tietysti myös suorittaa (koska on dead line). Täytyy ehkä päteä (koska on esittelytilaisuus, julkaisutilaisuus, ensi-ilta). Luovaan prosessiin liittyy myös kilpailu (rahoituksesta, palkinnoista, tunnustuksesta, myyntiluvuista, katsojamääristä).
Näistä tosiasioista huolimatta uuden luominen ei voi olla vain ravijuoksua. Ei pelkkää teknistä hiomista. Ei pelkkää suoritusta ja tuloksen laskelmointia.
Luovuudelle - uusien ideoiden synnyttämiselle ja kasvattamiselle - tarvitaan kokonaisia turvallisuusvyöhykkeitä, rauhoitusalueita. Tiloja, jossa ei tarvitse suorittaa, päteä eikä voittaa. Tällaisen alueen raivaaminen - kalenterista, omasta arjesta ja etenkin omista asenteista - vaatii ainakin minulta valtavasti päättäväisyyttä, harjoittelua ja rohkeutta.
Minun rauhoitusalueelleni livahdetaan lähes huomaamattomasta portista, jonka takana on kiemurteleva polku puidenoksien alla. Puiden alla risteilee sopivasti polkuja, joista valita mielialan mukaan sopiva, ja joilta poiketa sammaleiseen metsään, kun on tarvetta eksyä.
Millaisen tilan sinä rauhoitat luovuudellesi? Onko se keskiviikkona klo 18, kun talo tyhjenee ja voit istahtaa pianon ääreen. Antaa sormien löytää äänet, joita joskus kauan sitten olet soittanut? Vai onko se puoli tuntia ennen kuin muut heräävät, kun voit kirjoittaa kahvikupin ääressä tajunnanvirtaa, ihan mitä vaan mieleen tulee. Ehkä joskus pysähtymishetki kuusen alla kesken pyörälenkin? Korvatulpat kesken päivän, kun otat lounaan jälkeen muutaman minuutin unet?
Corita Kentistä mm:
Corita Kent and John Steward: Learning by Heart. Teaching to free the Creative Spirit. 1992/2008.Allworth press. New York.
Tämä blogi on luovuuden harjoittelua, paikka pohtia ja ylläpitää luovuutta. Kirjata ja jakaa ajatuksiani luovasta prosessista. Julkaisen kolmen viikon välein.