top of page
  • minnarhaapasalo

Luovuus tarvitsee luottamusta

Olen huomannut, että luovassa prosessissa on aina jossain kohtaa kyse luottamuksesta.


Luovan prosessin mentorina tai prosessin luotsaajana huomaan, että työn etenemisessä ja työskentelyn laadussa on lähes aina kyse luottamuksen tasosta. Pystyvätkö työryhmän jäsenet luottamaan kanssatekijöihin ja työprosessiin? Ovatko kaikki työryhmässä luotettavia? Lupaako joku enemmän kuin käytännössä toimittaa?


Kun aloitan kirjoitustyön - suuren tai pienen - joudun aina ottamaan pienen hypyn tyhjyyteen, siihen mahdollisuuteen että epäonnistun. Joudun vaan luottamaan, että työstä tulee jotakin ja että joku ottaa työn vastaan. Vaatii luottamusta asettaa oma työnsä alttiiksi katseille ja mielipiteille.


Jos tekee luovaa työtä, luottamuksen tasoa koetellaan vähän väliä.


Jaan luottamuksen nyt kolmeen näkökulmaan: a) tekijän itseluottamukseen b) luottamukseen työprosessia kohtaan ja c) luottamukseen muita ihmisiä kohtaan.


Luovuus syttyy ja syvenee kontaktissa johonkin muuhun kuin omiin ajatuksiin. Jos luovat ideat ja ajatukset jäävät ideoiksi ja ajatuksiksi, ei olla varsinaisesti vielä edetty lainkaan. Veikkaan, että kaikki ihmiset saavat ideoita. Kaikenlaista tulee mieleen vähän väliä:

"Entä jos kirjoittaisin runon tai laulun."

"Tuosta autosta saisi tuunattua kaasuauton."

"Entä jos maalaisin seinän ruusunpunaiseksi ja tekisin sapluunan, jolla muotoilisi siihen kukkia."


Kun lähdemme toimimaan, astumme luovaan prosessiin. Kun kokeilemme, harjoittelemme, tapailemme, luonnostelemme, teemme, ja lopulta viemme jonkin projektin loppuun, olemme luovassa prosessissa. Toiminnan aloittamiseen tarvitaan hippu itseluottamusta tai rohkeutta. Mutta pelkkä itseluottamus ei riitä luovan prosessin läpiviemiseen.


Paljon tärkeämpää kuin luottamus itseen ja omiin kykyihin on mielestäni b) luottamus prosessiin ja c) luottamus toisiin ihmisiin. Ne kannattelevat, kun kaikki ei mene niin kuin Strömsössä (ja luovassa prosessissa harva asia menee niin kuin Strömsössä, ei vaikka siinä ohjelmassa olisi näytetty kädestä pitäen kuinka tehdään sapluuna, jolla voi saada aikaan kukkia seinään).


Miten sitten lisätä luottamusta luovaan prosessiin ja toisiin ihmisin?


Vastaus kohtaan b) on: Toiminta ja toiminnan jatkaminen.


Tekemällä ja toistamalla saa kokemusta siitä, että työ etenee. Tekemällä vastaan tulee ratkaistavia ongelmia, joiden ylittäminen lisää taitoa ja luottamusta. Mitä useampia luovia prosesseja on käynyt läpi, sitä enemmän taidot karttuvat ja luottamus tekemiseen kasvaa.


(Toistan muuten tässä luovuusblogissani jatkuvasti itseäni. Olen kirjoittanut JO tästäkin asiasta. Ei voi mitään. Täytyy varmaan tehdä näitä blogikirjoituksia vielä aika paljon ennen kuin tulee uusia ajatuksia, ennen kuin pystyn luomaan uutta.)


Kannattaa luoda työskentelyrutiini. Rutiininomainen tekeminen siitä huolimatta, että tuntee ns. negatiivisia tunteita. Toimiminen siitä huolimatta, että maailmassa ei ole ketään, joka odottaisi luovan työn tuloksia. Työskentemällä siitä huolimatta, että viimeisin työ omasta mielestä epäonnistui, sitä ei kukaan noteerannut, se ei tullut käyttöön, se sai huonot kritiikit tai sai liian vähän kaikkea mitä halusin ja mitä kaikki muut näyttävät saavan. Jatkamalla tekemistä siitä huolimatta, että ei just nyt paljon napostele. Ei ole motia. Ei ole apurahaa. Ei ole ylipäätään mitään rahoitusta tälle luovalle toiminnalle. Ei ole kuin vähän aikaa, liian vähän, aivan minimaalisesti, tuskin ollenkaan. Jatkamalla tekemistä vaikka väsyttää. Vaikka on serkun kaiman kaverin kissan kekkerit, joihin voisi mennä sen sijaan, että työskentelee. Työskennellä vaikka vain puoli tuntia (jonka jälkeen voi mennä kissan juhliin).


Corita Kentin sääntö numero seitsemän vapaasti suomennettuna: Ainoa sääntö on työskennellä. Jos teet töitä, se johtaa jonnekin. Ihmiset, jotka tekevät työtä kaiken aikaa saavuttavat lopulta jotain. “Rule 7. The only rule is work. If you work it will lead to something. It’s the people who do all the work all the time who eventually catch on to things.”


(Ja tässä on tietysti hyvä muistaa, että “kaiken aikaa” ei tarkoita 24/7.)


Tunnetko jo nämä säännöt taiteen opettajille ja opiskelijoille? Mielestäni niitä voi soveltaa kaikkeen luovaan toimintaan tieteen ja taiteen alalla: kehittämiseen, soveltamiseen, keksimiseen, innovointiin. Taidepedagogi, poptaiteilija, “kapinallinen nunna” Corita Kent (1918-1986) sanoitti opiskelijoidensa kanssa toimintaohjeet 1960-luvulla. Corita Kent opetti vuoteen 1968 saakka Los Angelesissa katolisen koulun taidelinjalla, siihen saakka hän oli myös nunna. Säännöt on nimetty “Immaculate Heart College Art Department Rules” ja ne kirjattiin käsin kaiverretuilla kirjainleimasimilla. Leimasimet teki kalligrafi David Mekelburg, joka oli Coritan oppilas. Kuva alkuperäisistä säännöistä löytyy mm. Corita Kentin elämänkerrasta.


Sääntöjä on virheellisesti joskus kutsuttu säveltäjä John Cagen säännöiksi, koska hän oli yksi Corita Kentin vaikutuspiiriin hakeutuneista taiteilijoista ja Cage lisäsi listaan viimeisen säännön (ja oman nimensä säännön perään, miksi John miksi?) Sääntö numero 10: Rikomme kaikki säännöt. Jopa omamme. Ja kuinka teemme sen? Jättämällä runsaasti tilaa yllätyksille. “We’re breaking all of the rules. Even our own rules. And how do we do that? By leaving plenty of room for x quantities.”


Corita antoi sääntölistan lopussa hyödyllisiä vinkkejä (mm. säästä kaikki, se voi olla tarpeen myöhemmin) ja lopettaa sanomalla: Uudet säännöt ensi viikolla. There should be new rules next week.


Luova prosessi hyötyy säännöistä, rajoista ja raamituksista. Jokainen luovuuttaan käyttävä tarvitsee säännöllisin väliajoin myös opastusta, ravintoa, idoita, raameja ulkoapäin. Ja toisaalta on hyvä muistaa, että mistään säännöistä ei kuulu tulla fundamentaalista oppia, jota toistetaan vain toistamisen takia. Kenenkään sääntöjä ei kannata noudattaa sokeasti.


Mutta takaisin luottamukseen. (Vaikuttaa muuten siltä että Corita Kent oli varsin luotettava henkilö.)

c) Kuinka lisätä luottamusta toisiin ihmisiin?


Vastaus on: Ole itse luotettava. Ja jos huomaat, ettei toinen ole luotettava, etsi luotettavampi kaveri. Voit arvioida toisen luotettavuutta vertaamalla hänen puhettaan hänen tekoihinsa. Vain teot merkitsevät.


Corita Kentin sääntö numero 1 on: Löydä paikka, johon luotat ja koeta luottaa siihen vähän aikaa. “Find a place you trust and then try trusting if for a while.”


Paikka sisältää paitsi fyysisen paikan, turvallisen ilmapiirin ja tunnelman, myös luotettavat ihmiset.


Jokainen tarvitsee luottamuksellisia ihmissuhteita. Luovissa prosesseissa luottamusta tarvitaan joka tasolla. Miksi? Koska luovassa prosessissa ollaan väistämättä epävarmuuden, kaaoksen ja keskeneräisyyden maailmassa. Kun synnytetään uutta, ollaan aina tutkimusmatkalla, eikä tulevan päivän maisemista ole sataprosenttista varmuutta. Elämä yllättää aina, myös hyvin suunnitellun projektin. Voi olla, että valitsemamme tie vie sujuvasti eteenpäin tai juutumme umpikujaan. Vaikka olisi tehnyt jo sata teosta, on seuraava työ aloitettava jollain tavalla alusta. Varmaa reseptiä best selleriin, taidekäsityksen uudistavaan läpimurtoteokseen tai kierrätyspaloista tuunattuun tajunnanräjäyttävään installaatioon ei ole.


Moni ammattitaiteilija käyttää mentoria, valmentajaa tai pidemmällä olevaa taiteilijaa keskustelukumppanina oman työskentelynsä tukena. Olen todennut tuhansia kertoja, miten luovat ideat jalostuvat ja ongelmat ratkeavat (tai ainakin kevenevät) luottamuksellisissa keskusteluissa.


Millaiset tekijät tukevat luottamusta sen kaikilla tasoilla?


Kuuntelin helmikuun alussa Suomen markkinointiliiton järjestämässä webinaarissa Jari Saarenpään luennon ihmisen vahvuuspotentiaalista. Hän esitteli kaksi käsitettä: resurssipaniikki ja resurssiturva.


Kun meillä on resurssipaniikki, ajatuksemme, päätöksemme ja toimintamme perustuu pelkoon. Niukkuuden kokemukset ja uhan tunteet luovat resurssipaniikkia, Tällöin emme pysty luottamaan ympäristöön ja toisiin ihmisiin. Resurssipaniikissa on vaikea olla luova, koska joudumme lähinnä taistelemaan, pakenemaan tai selviytymään. Kun elämäntilanne tai yhteiskunnan tilanne on epävakaa, on luonnollista olla resurssipaniikissa. Kovien kriisien ja uhkien keskellä on harvoin mahdollista olla uutta luova.


Resurssiturvallisuuden tilassa puolestaan koemme, että kaikkea on riittävästi, jopa runsaasti. Emme koe olevamme uhattuja vaan voimme helpommin luottaa itseemme, ympäristöömme ja kanssatoimijoihin. Luottamuksen tilassa on helppo miettiä, mitä lisäarvoa voisin tuottaa maailmaan? Mitä uutta voisin kehittää kollegojen kanssa?


Marraskuussa kirjoitin blogipostauksen, jossa viittasin Adam Grantin kirjaan “Think Again”.

Adam Grant kuvaa psykologisen turvallisuuden tilan näin: näet virheet mahdollisuutena oppia, olet halukas ottamaan riskejä ja epäonnistumaan, puhut ääneen ajatuksiasi kokouksissa, jaat avoimesti vaikeutesi, luotat työkavereihin ja työn johtoon, nostat pääsi pensaasta (sticking your neck out). Tämä vaikuttaa resurssiturvan kuvaukselta.

Kun psykologinen turvallisuus taas puuttuu, näet Grantin mukaan virheet uhkana urallesi, et halua "heiluttaa venettä", pidät ideat itselläsi, tuot esille vain vahvuuksiasi, pelkäät kollegoita ja johtoa ja saat kaulasi katki (having your head chopped off). Tämä vaikuttaa resurssipaniikilta.


Voimme jokainen tunnustella, onko elinympäristössämme enemmän resurssiturvaa vai resurssipaniikkia? Luommeko itse lähiympäristöön turvaa vai paniikkia?


Jos voin lisätä turvallisuuden tunnetta, voin myös lisätä luovuutta ja luovia suhteita.


Turvallisuuden tilassa luotan enemmän oman keskeneräisen kirjoitustyön kehittymiseen. Riittävän turvallisuuden tilassa uskallan kertoa jollekulle keskeneräisistä projekteista, omista peloista ja häpeän tunteista. Resurssiturvan tilassa toimiessani minulla on enemmän kapasiteettia kuunnella ja sparrata toisten ideoita. Turvallisuuden tilassa on helpompi pyytää muita mukaan kehittelemään ideoita eteenpäin. Yhteiskehittämällä syntyy usein toimivampia ratkaisuja kuin yksin.


Yksi resurssiturvan kuvaus löytyy Richard Osmanin nerokkaasta cozy crime kirjasarjasta Torstain murhakerhosta. Kirjoissa eläkeläiset ratkaisevat harrastuksenaan murhia. Kerholaisten kesken vallitsee ihailtava luottamus, vaikka he ovatkin erilaisia ja ajoittain erimielisiä. Yksi heistä - Elisabeth - on entinen englannin salaisen palvelun agentti.


Viimeisimmässä suomennetussa kirjassa Hutiluoti Elisabethin vanha vihollinen ja rakastettu KGB agentti Viktor ilmestyy kehiin (JA NYT SEURAA JUONIPALJASTUKSIA). Elisabethia kiristetään tappamaan Viktor tai muuten hänen ystävänsä, salapoliisikollega Joyce tapetaan. Elisabeth harhauttaa kiristäjää, lavastaa murhan, Viktor meikataan näyttämään kuolleelta ja hänestä otetaan todistusaineistoa kiristäjälle haudan pohjalla. Jälkikäteen Viktor sanoo:


”Tiedätkö mitä, kun olin sen kuopan pohjalla ja päälleni lapioitiin multaa, muistan että katsoin ylös teihin muihin ja mietin, voisikohan minunkin elämäni olla siellä --- voisinkohan kuulua sinne.--- Olin yksinäinen. Sinä korjasit sen, sinä ja ystäväsi. --- Tärkeistähän ovat loppujen lopuksi ihmiset. Kyse on aina ihmisistä. Täydellisen elämän perässä voi muuttaa vaikka Australiaan, mutta lopulta kyse on siitä keihin siellä tutustuu.”


Kirjassa vanha agentti Viktor löytää kerhon, pienen yhteisön, johon kuulua. Hän löytää yhteyden ihmiseen, jonka voi luottaa ampuvan ohi, vaikka tämän on käsketty tappaa.


Siinäpä tekemistä loppuelämäksi: tulla luottokollegaksi ja löytää lisää luotettavia ihmisiä ympärilleen. Tulla siksi, joka tahtoo kollegan luovalle projektille pelkkää hyvää. Olla se, joka kertoo, jos toisella on kastiketta poskella tai huulipunaa hampaissa, kun tämä astuu median eteen.

Mitä jos vaalitaan kaikki seuraavat viikot resurssiturvan tunnetta?


Mitä se voisi sinun kohdallasi tarkoittaa?


p.s. Luottokumppaneiden kanssa hengailu ja toisten prosessin tukeminen ei tietenkään tarkoita, että voimme jäädä ikuisuudeksi juomaan kahvia ja puhumaan omasta ja toisten potentiaalisesta taiteen tekemisestä. Sen sijaan jossain kohtaa täytyy mennä tekemään sitä. Vaikka se on vaikeaa. Vaikka ei huvita. Vaikka just nyt on hyvä video tässä missä kissa istuu robotti-imurin päällä.


*


Tämä blogi on minulle paikka pohtia ja ylläpitää luovuutta. Julkaisen noin kolmen-neljän viikon välein.

*

Tekstissä viittaan:


April Dammann: Corita Kent. Art and soul. The biography. 2015. Angel City Press.

Adam Grant: Think Again.The Power of Knowing What You Don’t Know. 2021. Penguin.

Richard Osman: Hutiluoti. Otava. 2023

Jari Saarenpää: Löydä vahvuuspotentiaalisi. Oman elämän ikigai. 2022.



*

Voit lähettää minulle kommentteja kirjoituksistani tai ehdotuksista blogitekstien aiheiksi joko kommentoimalla alle tai lähettämällä viestin: minna.r.haapasalo@gmail.com.

Minut löytää facebookista ja instagramista @minnahaapasalo.

*

Blogin kuva Maria Grönroos @studioliikkuva

*


78 views0 comments

Recent Posts

See All
bottom of page