Onko sinulla usein kiireen tunne? Tuntuuko, ettet ehdi tehdä kaikkea, mitä pitäisi tai mitä haluaisit tehdä? Onko sinulle täysin utopistinen ajatus, että käyttäisit aikaa omiin luoviin projekteihin?
Oma luova kirjoittaminen oli minulle noin kymmenen vuoden ajan mahdoton tehtävä. Ajan löytäminen vaativan työn ja pikkulapsiarjen lisäksi luovalle projektille, joka olisi vain itsestä kiinni, tuntui mahdottomalta. Sitten täytin neljäkymmentä ja tunsin olevani puolessa välissä elämää. (Toki toivon eläväni tervettä, aktiivista elämää yli kahdeksankymppiseksi, mutta ehkä tilastollisesti katsoen on realistista ajatella, että puolet elämästä on jo mennyttä, ohi, förbi.) Ajan rajallisuus laittaa väkisinkin priorisoimaan sitä, mihin haluaa keskittyä. Niinpä lopetin unelmoimasta kesämökistä, puutarhasta, omakotitalosta, koirasta sekä toisesta lapsesta. En enää suunnitellut uuden kielen opiskelua enkä matkoja ulkomaille. Aloin unelmoida luovasta ajasta. Sellaista minulla oli ollut alle kolmekymppisenä paljonkin. Aikaa, jolloin voi upota kirjoittamaan ja oleskella ajatusten kanssa ilman kiirettä. Tästä unelmasta tuli uudelleen totta pieni askel kerrallaan. Käytännössä se tarkoittaa monesta menosta kieltäytymistä.
“Nähdäkseni ihminen ei ole vailla aikaa tai paikkaa, vaan hän on mitä suurimmassa määrin paikallinen ilmiö.”
Jostain syystä minua viihdyttää suuresti tämä fyysikko Bodil Jönssonin, Lundin teknillisen yliopiston emeritus professorin ajatus vuodelta 1999. Hänen pienestä kirjastaan “10 ajatusta ajasta” tuli ilmestymisen jälkeen kansainvälinen menestys. Kirja käsittelee hänen ajatuksiaan ajasta, joita hän kertoo pohtineensa edelliset 20 vuotta.
Jönssonin mielestä ainoa ongelma, mikä ihmisellä on, on suhde aikaan. “Aikatietoisuutemme muuttaminen johtaa uusiin priorisointeihin siinä mitä teemme ja miten käytämme aikaamme”, hän kirjoittaa. Jönssonin mukaan meillä ei ole mitään muuta kuin aikaa, se on siis kaiken tapahtumisen ja elämisen järjestävä prinsiippi.
Luovat prosessit tapahtuvat tietenkin ajassa ja paikassa. Aika on luovan ihmisen tärkein resurssi sen jälkeen, kun on katto pään päällä ja ruokaa pöydässä. Kaikki luova työ tehdään johonkin aikaan jossakin paikassa jonkun kanssa. Suuri osa työtäni sekä kouluttajana että kirjoittajana on ajankäytön organisointia ja koordinointia. Tätä osaa työstä kutsutaan projektinhallinnaksi tai ajanhallinnaksi, mutta sana hallinta vie helposti harhaan. Ajankäytön suunnittelussa on kyse on oikeastaan kulloisellekin projektille sopivan matkantekovälineen valitsemista tai joskus jopa tuon matkantekovälineen valmistamista. Millaista aikaa ja paikkaa tämä luova tekeminen tarvitsee? Millaisen olosuhteet voin suunnitella tai ehdottaa, jotta tekijän - joskus minun itseni - on mahdollisimman helppo keskittyä olennaiseen: tekemiseen, luomiseen, toimintaan.
Jönsson kertoo, että meillä on kellonaikaa ja koettua aikaa. Meillä on pilkottua aikaa ja pilkkomatonta aikaa.
Luova työ vaatii koettua, pilkkomatonta aikaa. Paradoksaalista kyllä, juuri siksi meidän täytyy olla mestareita kalenterin käyttämisessä, eli loistavia pilkotun, mitatun ajan vartijoita, jotta meillä on mahdollisuus pilkkomattoman ajan jaksoihin.
Oliver Burkemanin kirja “Neljätuhatta viikkoa, miten käytät loppuelämäsi päivät?” käsittelee aikaan liittyviä ongelmia ja ehdottaa ajan hallinnasta ja kontrolloinnista luopumista.
Burkeman toteaa saman, minkä Jönsson parikymmentä vuotta aikaisemmin: elämisen tahti on kiihtynyt hurjasti. Ajankäytön eksponentiaalisen nopeutumisen Bodil Jönsson havaitsi jo 1990-luvulla. Hänen mukaan maailman tahdin kiihtyminen tarkoittaa mm. sitä, että ihmisen on opittava lepäämään liikkeessä. Loistavana sopeutujana ihminen kyllä tottuu nopeaan tiedonsiirtoon, nopeaan matkustamiseen, sekunnissa tapahtuvaan välimatkojen ylittämiseen. Mutta tässä vauhdissa meidän on opittava myös lepäämään liikkeessä ja tarvittaessa katkaisemaan informaation virta. (Eli laitettava puhelin silloin tällöin kiinni.)
Burkemanin kirjan keskeinen ajatus on ajan äärellisyyden hyväksyminen. Se, että meillä on vain noin neljäkymmentätuhatta viikkoa elinaikaa, asettaa rajat kaikelle. Burkeman ehdottaa harkitsemaan, mihin noita viikkoja kuluttaa. Mitä tehdä, ja mitä jättää tekemättä? Mitä kokea ja mitä jättää kokematta? Mihin suunnata tarkkaavaisuus ja mihin ei?
Jos suhtaudumme aikaan hyödykkeenä, jonka omistamme ja jota käytämme, olemme tuomittuja tyytymättömyyteen ja jatkuvaan kiireen tunteeseen. Juoksemme pieninä marsuina omaa pientä juoksupyöräämme pääsemättä mihinkään. Tulemme vauhtiriippuvaisiksi, joudumme kärsimättömyyskierteeseen. Burkeman kertoo kalifornialaisesta psykoterapeutista Stephanie Brownista, joka alkoi 1990-luvulla hoitaa yhä enemmän IT-alan hyväpalkkaisia työnarkomaaneja, jotka eivät kyenneet enää istumaan vajaata tuntia tekemättä mitään. Brown vertaa tätä tekemisen vauhdin hurmaa alkoholismiin. Samalla tavalla kuin alkoholisti lääkitsee itseään päihteillä, kiireeseen addiktoituneet start up-yritysten työntekijä pakeni vaikeita tunteita jatkuvaan suorittamiseen. Vaikka kiireisyys ei aiheuta yhtä nopeaa fysiologista vahinkoa kuin alkoholi, mekanismi on Brownin mukaan sama. Ongelmallista on, että ns. “vauhtiriippuvuus” on usein sosiaalisesti ihailtua ja pahimmillaan jopa työn lähtökohtainen vaatimus. Riippuvuus johtaa monentasoiseen kärsimykseen ja nopeampaan kuolemaan (kenties elät vain 25 000 viikkoa), joten on pakko tunnustaa hallintakyvyn rajallisuus ja haettava apua. Brownin potilaat joutuivat hyväksymään sen tosiasian, että “asiat vievät sen ajan minkä ne vievät — emme voi vaikuttaa siihen, miten nopeasti useat asiat todellisuudessa tapahtuvat”. Todellisuuden kohtaaminen on ainoa lääke addiktioihin. Kun annamme asioille ja ajatuksille aikaa, voimme upota käsillä olevaan toimintaan. Brownin mukaan vain omasta kontrolliharhasta luopumalla “kehittyy sitkeyden, kestävyyden ja eteenpäin menemisen arvostus.” Alamme kehittää kärsivällisyyden supervoimaa.
Burkeman kirjoittaa: “Maailmassa joka on rakennettu kiireen varaan, kyvystä vastustaa tarvetta kiirehtiä - antaa asioiden ottaa aikaa - tulee keino saada maailma haltuun, tehdä merkityksellisiä asioita ja saada tyydytystä tekemisestä itsestään.”
Burkeman ehdottaa äärellisyyteen tyytymistä. Tarkkaavaisuuden siirtämistä nopeasta ja runsaasta tarpeiden tyydyttämisestä rajalliseen toimintaan. Hän ehdottaa, että välillä emme tekisi mitään. Hän ehdottaa radikaalia kärsivällisyyden harjoittamista.
Burkemanin ehdottamat kolme kärsivällisyysperiaatetta ovat:
Pidä ongelmista. Hyväksy se, että elämä on ongelmien hidasta ratkaisemista yksi toisensa jälkeen. Luovu siis harhasta, että ongelmia ei pitäisi olla.
Omaksu asteittainen tekeminen. Tee vaikeaa, edistettävää asiaa vain vähän kerrallaan, mutta säännöllisesti.
Omaperäisyys on tavanomaisuuden kääntöpuoli. Ensin - esimerkiksi luovan työuran alkuvaiheessa - on tyydyttävä toistamaan asioita samantyyppisesti kuin kaikki muutkin, on harjoiteltava, toistettava oman alan sormiharjoituksia, kunnes jossain vaiheessa oma tyyli, kädenjälki, tekemisen tapa alkaa erottua muista. Tämä omaperäisyys ja muista erottautuminen ei kuitenkaan tapahdu nopeasti, vaan vasta useiden toistojen jälkeen.
Burkeman kutsuu myös elämään muiden kanssa samaan tahtiin. Hän viittaa tutkimukseen, jossa huomattiin ruotsalaisten kokevan itsensä onnellisimmaksi lomaillessaan samaan aikaan kuin muut. Olennaista ei siis ollut vain lomailu, joka antaa meille suuremman mahdollisuuden pilkkomattomaan koettuun aikaan. Vaan myös se, että toiset olivat kanssamme samassa rytmissä.
Kun Bodil Jönsson kirjoitti kirjansa, ei sosiaalista mediaa vielä ollut. Siitä huolimatta hän kirjoittaa jo 1990-luvun lopussa informaatiotulvan haitoista. (Ja kyllä, rakastan sosiaalista mediaa, en haluaisi elää kokonaan ilman sitä, mutta en myöskään halua olla siellä aina.) Jönssonin mukaan nopeampi ja määrällisesti kasvava informaationvälitys ei tarkoita pelkästään tehokkaampaa ja runsaampaa informaation välitystä vaan ratkaisevasti toisenlaista informaatiota. Teknologia tuottaa tietynlaista tietoa, opettaa meidät tietyntyyppiseen ja -rytmiseen tietoon. Jönsson muistuttaa myös, ettei tieto ja informaatio ole sama asia. Tähän voisi lisätä, ettei tieto ja viisaus ole sama asia. Tällä hetkellä voimme nähdä, että tekoäly voi käsitellä ja järjestellä valtavia määriä dataa ja tuottaa nopeasti järjelliseltä vaikuttavaa sisältöä. Mutta mitä tekoäly tietää ja ymmärtää? Millaista tietoa todellisuudesta tekoäly tuottaa? Mitä viisautta tekoäly välittää?
Ihminen on hitaampi ajattelija ja prosessoija kuin kone. Tätä hitautta on syytä vaalia. Bodil Jönsson kirjoittaa: “Tietenkin on sääli, että olemme niin hitaita, ettemme ehdi ajoissa paljastaa ja ehkäistä sellaista, mikä on väärin niin sanotun kehityksen nimissä. Samalla on kuitenkin onni, ettei ajattelumme pysy kehityksen tahdissa. Voihan todellakin käydä ilmi, että juuri tämä hitaus on paras kollektiivinen henkivakuutuksemme.”
Ajassa, jota elämme, on yhä tärkeämpää tajuta ajallisuus, paikallisuus ja rajallisuus. Että me olemme näissä ajan ja paikan rajoissa tekemässä asioita, jotka vaikuttavat ratkaisevasti sekä toisiin ihmisiin että ympäristöön. Voimme miettiä, mihin tänään, tässä ja nyt keskitymme. Mille ja kenelle annamme aikaa? Millaista viisautta haluamme vahvistaa?
Burkeman kysyy kirjansa lopussa viisi kysymystä, joita voi pysähtyä puntaroimaan.
Minua viehätti erityisesti kysymys numero kolme: Missä suhteessa sinun on vielä hyväksyttävä, että olet se, joka olet, etkä se, joka ajattelet että sinun pitäisi olla?
*
Tämä blogi on minulle paikka pohtia ja ylläpitää luovuutta. Julkaisen noin kolmen-neljän viikon välein.
*
Tekstissä viittaan: ‘
Oliver Burkeman: Neljätuhatta viikkoa, miten käytät loppuelämäsi päivät? Siltala. 2022. (Four thousand weeks. Time Management for Mortals, 2021)
Bodil Jönsson: 10 ajatusta ajasta. Tammi. 2001. (Tio Tankar om tid. 1999)
*
Haluatko blogikirjoitukseni suoraan sähköpostiisi? Blogitekstin mukana lähetän konkreettisia vinkkejä, kuinka luovuutta voi lisätä arjessa, tietoa kirjailijavierailuistani sekä kutsuja lukijatapaamisiin. Pääset postituslistalle lähettämällä viestin "uutiskirje": minna.r.haapasalo@gmail.com.
Minut löytää facebookista ja instagramista @minnahaapasalo.
*
Blogin kuva Maria Grönroos @studioliikkuva
*