• minnarhaapasalo

Näkyväksi tulemisesta - eli unohdetun potentiaalin löytämisretki


Viime viikolla pidin esiintymisvalmennusta. Valmentaminen on samalla aina myös itseni valmentamista. Samalla kun autan valmennettavaa, ehdotan samoja ohjeita itselleni. Tällä kertaa muistutin itseäni olemaan itseni ja asiani puolella. Itseni sisällä mieluummin kuin itseni vieressä analysoimassa mitä tapahtuu. Muistin, että saan olla omassa mitassani, vetämättä voimiaan piiloon tai lyhentämättä kehoa lyhyemmäksi kuin se jo luonnostaan on (minun tapauksessani 159 cm).


Kun täytin neljäkymmentä, elämän rajallisuus alkoi tuntua konkreettisemmin kuin ennen. Alkoi tuntua todelta, että elämä oikeasti loppuu jonain päivänä. Minäkin ehdin tehdä vain sen, mikä näihin päiviin mahtuu. Aika pian täytettyäni neljäkymmentä aloin tavoitteellisesti kirjoittaa, koska tajusin, että muutun katkeraksi ihmiseksi, jos en anna tilaa omille ajatuksilleni. Tarinoille, jotka tulevat luo. Henkilöhahmoille, jotka alkavat puhua, jos pysähdyn niitä kuuntelemaan.


Kun sain kustannussopimuksen kirjalleni Tilkkuterapiaa (ilmestyy 15.3.), aloin pelätä keksimieni henkilöiden näkyväksi tulemista. Lopulta päätin harjoitella julkaisemista pala kerrallaan kirjoittamalla tätä blogia. Pieniä julkaisemisia harjoittelemalla olen valmistautunut siihen, että joku lukee ajatuksiani. Joku lukee kirjan ja voi olla siitä jotain mieltä. Tai joku ei lue, eikä tiedä asiasta mitään. Olen harjoitellut siis sekä tilan antamista luovuudelle kirjoittamalla sekä luovan tuotoksen näkyväksi tulemista. Se tuntuu kaapista ulos tulemiselta, näkyväksi tulemiselta. Huomaan tutkivani yhä enemmän sitä, minkä verran voin raottaa ovea itseni ja maailman välissä.


Mutta vaikka harjoittelen, itsensä alttiiksi asettaminen on vaativaa. Törmään tähän samaan kysymykseen taideammattiin kouluttautuvien kanssa: Miksi tilan antaminen omalle luovuudelle on niin vaikeaa? Miksi on niin noloa esitellä tekemisiään?


Ehkä yksi syy on, että emme ole joskus tulleet tervetulleiksi. Olemme astuneet maailmaan, huoneeseen, koululuokkaan tai kokouskabinettiin eikä kukaan ole kysynyt mitä ajattelet tai kun olet esittänyt mielipiteesi, sinua ei ole kuunneltu. Ehkä meitä ei ole tajuttu pyytää mukaan, tai meidät on ajattelemattomasti, vahingossa jätetty ulkopuolelle. Pahimmillaan meidät on potkittu pois (jäältä, joukkueesta, töistä, kaveripiiristä, valtiosta).


Näkymättömäksi jäämisen seurauksena olemme oppineet jättämään itsemme rannalle, luopumaan ennen kuin kukaan muu ehtii kääntää selkänsä. Lopulta en itsekään ole enää itseni puolella: Parempi vetää hartiat korviin ja pää piiloon. Parempi vain seurata muiden kommentteja. Parempi olla äänestämättä. Parempi olla hakematta sitä työ- tai koulutuspaikkaa. Parempi olla osallistumatta.


Brené Brown on kirjoittanut rohkeudesta kirjassaan Dare to lead, rohkaiseva johtaja. Johtajuudella hän tarkoittaa ketä tahansa, joka ottaa vastuuta ihmisten ja prosessien potentiaalin löytämisestä ja potentiaalin kehittämisestä. Eli johtaja voi olla esimerkiksi lapsen vanhempi tai harrastuksen ohjaaja. Brown on tehnyt tutkimusta rohkean johtajuuden taidoista ja tullut siihen tulokseen että rohkeuteen liittyy haavoittuvuus. Rohkeuteen liittyy se, että otamme riskin epäonnistumisesta. Fakta on, että jos olemme rohkeita usein ja uskallamme tehdä asioita, tulemme varmasti silloin tällöin myös epäonnistumaan. Asioita tehdessä tulee aina myös huteja ja kaatumisia. Brown siteeraa Theodore Rooseveltia (1858-1919), joka toimi Yhdysvaltain presidenttinä v. 1901-1909.


“Kriitikolla ei ole merkitystä; ei sillä henkilöllä, joka osoittaa miten vahva ihminen kompastelee tai millä tavoin tekijä olisi voinut tehdä tekonsa paremmin. Kunnia kuuluu ihmiselle, joka on areenalla; jonka kasvot ovat pölyn ja hien ja veren tahraamat; joka ponnistelee urheasti; joka erehtyy, joka epäonnistuu kerran toisensa jälkeen”

Brownin keräämät tutkimustiedot rohkeasta johtajuudesta eivät näytä, että haavoittuvuus olisi heikkoutta. Haavoittuvuus on tunne, jota koemme epävarmuuden, riskien ja emotionaalisen suojattomuuden aikoina.


Eli kun teemme asioita, jotka tuovat tekemisemme ja itsemme näkyville ja arvioinnin kohteeksi, kun vaikkapa esiinnymme tai teemme julkisia tekoja, koemme haavoittuvuutta.


Brené Brown sanoo, että jos suojaudumme palautteelta, lakkaamme kasvamasta. Palautetta ei kuitenkaan tarvitse ottaa vastaan keneltä tahansa. Ei varsinkaan niiltä, jotka eivät koskaan asettaudu alttiiksi ja astu “areenalle” itse, jotka tyytyvät huutelemaan elämän istumapaikoilta arvioita niille, jotka ponnistelevat.


Brown kehottaa kirjoittamaan pienelle paperinpalalle niiden ihmisten nimet, joiden mielipiteille annat arvoa. Ketkä ovat ihmisiä, jotka tukevat sinua tekemään näkyväksi oman potentiaalisi, ja kannustavat sinua aina uudestaan menemään “takaisin areenalle” ja toimimaan luovan potentiaalisi mukaisesti. Heidän palautteellaan on väliä.


Tämä tietysti kuulostaa helpommalta kuin se on.


Monet ihmiset tekevät kuitenkin koko ajan asioita, joista he ovat epävarmoja. Joku esiintyy, vaikka jännittää esiintymistä. Vaikka esiintyminen on jopa epämiellyttävää. Joku kirjoittaa. Toinen soittaa. Yksi urheilee. Joku neuloo jämälangoista mekon ja postaa siitä kuvan someen. Toinen kokeilee grafiikan tekemistä tai dreijaamista vaikkei se aluksi onnistu lainkaan.


Pedagogina uskon tietysti harjoittelemiseen. Pieniin tekoihin, jotka harjaannuttavat luovuuslihaksia, rohkeuslihaksia, näkyväksi tulemisen lihaksia.


Austin Kleon on kirjoittanut informatiivisen kirjan “Varasta kuin taiteilija. 10 asiaa, joita kukaan ei kertonut luovuudesta”. Kohta kaksi kuuluu: ALOITA ENNEN KUIN TIEDÄT KUKA OLET. Eli ala tehdä. Harjoittele. Kopioi ihailemiasi taiteilijoita. Kopioi tapaa, jolla idolisi katsoo maailmaa, kohtaa maailman. Matkimisesta siirryt jäljittelyyn. Jäljittelemisestä alat siirtyä omaa tapaasi tehdä. Kleon lainaa Conan O´Briania, joka on sanonut sankareiden jäljittelystä “ Lopulta juuri se, että epäonnistuimme tulemaan samanlaisiksi kuin idolimme, määrittelee meidät ja tekee meistä ainutlaatuisia.”


Miten näkymätön tehdään näkyväksi?


Otan käteeni lampun. Valaisen sillä sisintäni. Mikä kohta minusta on käyttämättä? Mikä on äänetöntä potentiaalia, joka voisi tulla näkyväksi, käyttöön? Mikä osa minusta jää joka päivä paitsioon, hukatuksi mahdollisuudeksi?


Tai entä jos valaisen ulkomaailmaa. Miten monta näkymätöntä ihmistä ympärilläni on?

Hahmoa, jonka ajatuksia en tiedä? Ääntä, jota en ole kuunnellut? Miten moni ihminen jää kotiin, koska kukaan ei koputa koskaan ovelle?


Entä jos kysäisen toiselta: Mitä sinä ajattelet tästä? Miten sinä haluat toimia? Mitä toivot?


*


Millaiselle "näkymättömäksi jääneelle" tekemiselle sinä haluat antaa aikaa ja tilaa seuraavien viikkojen aikana?


Tee sitä!

Vaikka aluksi haparoiden, kopioiden, jäljitellen. Sitten omalla äänelläsi, oman näkymättömäsi näkyväksi piirtäen.


*


Monia luovia hetkiä sinulle!


*



Lukuvinkkejä:

Brené Brown: Dare to lead, rohkaiseva johtaja. Rehellisiä keskusteluja, sydänlähtöistä toimintaa ja rohkeita päätöksiä. 2019. Viisas elämä.


Austin Kleon: Varasta kuin taiteilija. 10 asiaa, joita kukaan ei kertonut luovuudesta. 2019. WSOY.


Tämä blogi on minulle paikka pohtia ja ylläpitää luovuutta. Julkaisen noin kolmen viikon välein.


#lupaluoda #luovaarki #luovuus #luovaprosessi


348 views0 comments

Recent Posts

See All