Viime päivinä on juhlittu monia ammattiin valmistuvia. Itse halailin kouluttamiani taiteen kandidaatteja maailmalle. Teatteri-ilmaisun ohjaajaksi valmistuvat saivat ruusut “Valmis!” -juhlassa, jonka juhlapuheissa muistutettiin oppimisen jatkuvan, vaikka tutkinto onkin kasassa.
Juhlien jälkeisenä päivänä olin saattamassa pitkän elämän elänyttä Tuulikkia viimeiselle matkalle. Hänen elämänsä tuli valmiiksi viittä vaille 90-vuotiaana. Ajattelin häntä kun kävelin täydessä kukassa olevien puiden ja pensaiden ohi iltakävelyllä. Yksi vaaleanpunaisia kukkia täynnä oleva puu oli ollut hetki sitten parhaassa kukassa ja varisutti nyt terälehtiä maahan. Koristeomenapuu taas kukki juuri nyt valkoisenaan ja tulee satamaan parin päivän päästä kukkansa maahan niin että ruoho muuttuu hetkeksi valkoiseksi.
Elämä on jatkuvasti muutoksessa. Täyden kukinnon hetket ovat silmänräpäyksessä ohi. Jollain hetkellä ihmisellä tulee päiväkotiura pakettiin, koulu päätökseen, koulutus valmiiksi, ikkunat puhtaaksi, auto huolletuksi, perunat nostetuksi, esitys ensi-iltaan, kirja painosta ja jonain hetkenä myös elämä saa viimeisen hetkensä.
Jotkut asiat tulevat valmiiksi ja samaan aikaan kaikki on koko ajan kesken. Luomme projekteja, joille voi määritellä alkupisteen (pistän siemenen maahan) ja päätepisteen (syön kasvattamani porkkanan). Ja samaan aikaan asiat toistuvat, kerrostuvat ja verkottuvat monimutkaisiksi tapahtumaketjuiksi. Yritämme jatkuvasti jäsentää, hallita ja kontrolloida prosesseja, jotka eivät kuitenkaan koskaan suostu rationaalisesti johdettaviksi. Itse elämä on suuri mysteeri, josta emme ymmärrä kuin aavistuksia sieltä täältä.
Kasvatuspsykologi, psykiatri ja luovuustutkija Ruth Richards kirjoittaa tietoteoksessaan Everyday Creativity and the Healthy Mind (2018) käynnissä olevasta paradigman muutoksesta. Luovuuden käyttöönotto - jota maailmassa tällä hetkellä kipeästi tarvitaan - vaatii hänen mielestään maailmankäsityksen muuttamista, paradigman muutosta reduktionistisista periaatteista dynaamisiin periaatteisiin.
Yksinkertaistetusti reduktionismi on taaksepäin katsovaa, ilmiöitä osiin pilkkovaa ja kausaliteetteihin (syy-seuraus-suhteisiin) perustuvaa toimintaa ja ajattelua. Reduktionistisessa maailmankuvassa erilliset yksilöt pyrkivät pitämään ilmiöt ennakoitavina ja paikoillaan. Tällöin korostetaan erillisyyttä, autonomiaa ja riippumattomuutta. Kehitys perustuu ”vahvat selviävät” -periaatteeseen, kilpailuun ja kontrollointiin.
Ei-lineaarinen, dynaaminen systeemi puolestaan on lähtökohtaisesti prosessiorientoitunutta. Dynaamisuus tarkoittaa ei-lineaarista maailmankuvaa ja ajattelua. Dynaamisten systeemien maailmassa tunnustetaan, että kaikki muuttuu jatkuvasti. Staattista tilaa ei ole. Dynaamisessa systeemissä ihminen on lähtökohtaisesti suhteissa ilmenevä olento. Olemme jatkuvassa vuorovaikutuksessa toisten kanssa, ja nuo suhteet rakentavat ja muuttavat meitä. Kaikki ekosysteemissä vaikuttaa toisiinsa erilaisten toimintojen verkostona ja ihminen on läpeensä riippuvainen osa tätä verkostoa. Systeemin keskeiset periaatteet ovat Richardsin mukaan dynaamisuus (dynamic), tasapainottaminen (balancing), äkillisyys (sudden), keskinäisriippuvuus (interdependent) ja muotoutuvuus (emergent).
Pysähdyin lukemaan tarkemmin tasapainottamisesta (balancing). Tasapainottaminen tarkoittaa jatkuvaa muutoksen kanssa työskentelyä, kaaoksen ja kontrollin välillä tapahtuvaa tasapainoilua. Toimivassa prosessissa ylläpidetään tasapainoa: sekä riskinottokykyä kohti tuntematonta että turvallisuuden ja tuttuuden tunnetta. Tästä minulla tulee mieleen mikä tahansa uutta luova prosessi. Luovan improvisoinnin ja leikin vaiheessa kaikkeen sanotaan kyllä (puhutaan ns. “kuuman silmän vaiheesta”), kun taas ideoiden ja materiaalin synnyttämisen jälkeen tarvitaan analyysin, arvioinnin ja valintojen vaiheita (“kylmän silmän vaihe”). Luovassa prosessissa vaihdetaan näitä näkökulmia ja työotetta tarpeen mukaan.
Mitä tapahtuu, jos tasapainottaminen ei toimi? Jos vaikkapa katsomme toisiamme ja tekemistämme koko ajan kylmin silmin? Jos käytämme vain arvioivaa, kriittistä ja järjestävää (reduktionistista) tapaa ajatella ja toimia? Silloin toimintamme on nopeasti taistelua vähenevistä resursseista huippuunsa trimmattuja vastustajia vastaan. Silloin pyrimme rajaamaan ja kontrolloimaan väsyksiin asti. Tällainenkin todellisuus on tietysti maailmassa koko ajan läsnä. Sota on jatkuvaa taistelua kontrollista ja hallinnasta. Tällaista toiminta- ja ajattelutapaa voi jokainen rauhan aikanakin joko vahvistaa tai heikentää omilla valinnoillaan.
Richards tuo esiin, että jatkuvasta muuttumisesta huolimatta ihminen ei ole muovailuvahaa, joka mukautuu kaikkeen, vaan myös itsenäinen, itseään ylläpitävä prosessi. Ihminen säilyttää ja ylläpitää omaa elämäänsä, yhteisön toimintatapoja ja kokonaisia kulttuureja. Arjessa ylläpidämme vaikkapa tapoja tehdä työtä, opettaa tai kasvattaa lapsia. Viime vuosina vaikkapa lukiokoulutuksessa on haluttu ylläpitää, säilyttää ja vahvistaa matemaattis-luonnontieteellisiä ajattelutapoja. Ylläpidettyjen toimintatapojen seurauksena koulujärjestelmään ovat päätyneet tietyt aineet joita opetetaan tietyllä - opettajasta riippuvalla - tavalla. Vielä tähän päivään asti ei ole nähty tarpeelliseksi vahvistaa vaikkapa lasten ja nuorten yhdessä toimimisen taitoja ja tunnetaitoja teatterin tai draaman oppiaineen muodossa. Sekin aika voi vielä tulla.
Ruth Richardin mukaan pystymme paitsi säilyttämään, myös muuttamaan käytöstä, tapoja ja uskomuksia. Ylläpitämisen lisäksi pystymme vaihtamaan tapaamme elää arkeamme, liittyä tapahtumiin ja toisiin ihmisiin. Voimme luoda pienin askelin ja kokeiluin uudenlaista osallistumista yhteisiin asioihin. Ihminen pystyy katsomaan menneeseen ja tulevaan. Voimme hahmottaa tähän pisteeseen tuovia kehityskulkuja ja kuvittelemaan sitä, mitä ei vielä ole. Ja siten myös luomaan tulevaisuutta omilla valinnoillamme.
Itse huomaan kaipaavani todellisuuteeni ja tulevaisuuteeni enemmän keskeneräisyydessä lepäämistä, empatiaa, huolenpitoa ja kunnioitusta. Huomaan saavani voimaa, kun ihmiset vieressä tukevat aidosti toisiaan. Huomaan, että jokainen päivä on erilainen, muutos on läsnä jokaisella hetkellä, kun katson ikkunasta ulos. (Juuri tällä hetkellä kirjoittaessani yläkerran parvekkeelta ammutaan asianmukaisella pyssyllä saippuapalloja, jotka liitelevät ikkunani ohi. Ne kestävät yllättävän kauan ilmassa ja särkyvät vasta leijaillessaan maahan.)
Huomaan omassa työssäni, että luovuus lisääntyy, kun uskallan puhua ääneen keskeneräisiä ajatuksia tai näyttää kaverille keskeneräistä teosta. Kun uskallan kokeilla jotain, minkä onnistumisesta en ole varma. Keskeneräisenä on helpompi kannustaa toisia heidän omissa valinnoissaan. Vaikka ystävän tavassa matkustaa tai maalata tai harrastaa kukkopillien keräilyä. (Tiedän muuten mistä löytää hienoja!)
*
Entä sinä ja luova arkesi?
Onko turvallisuus ja riskinotto tasapainossa elämässäsi?
Kestäisitkö kokeilla jotain, mistä saisi iloa, vaikka et heti osaisikaan asiaa täydellisesti?
Vai oletko huhkinut pitkään riskinoton ja uuden keksimisen parissa? Voisitkohetkeksi vetäytyä riippukeinun tasapainottavaan heiluntaan?
Oli niin tai näin - ei mitään hätää - jotkut asiat tulevat valmiiksi, mutta kaikki on kuitenkin koko ajan kesken.
*
Tämä blogi on minulle paikka pohtia ja ylläpitää luovuutta. Julkaisen noin kolmen-neljän viikon välein. Tämän kevään viimeinen blogikirjoitus ilmestyy ennen juhannusta.
*
Voit lähettää minulle kommentteja kirjoituksistani tai ehdotuksista blogitekstien aiheiksi joko kommentoimalla alle tai lähettämällä viestin: minna.r.haapasalo@gmail.com.
Minut löytää facebookista ja instagramista @minnahaapasalo.
*
Blogin kuva Maria Grönroos @studioliikkuva
*
*
Kirja johon viittaan:
Richards Ruth: Everyday Creativity and the Healthy Mind. Dynamic New Paths for Self and Society. Palgrave Studies in Creativity and Culture. 2018.
Comments