Luo oma tarinasi

Ihminen on tarinoita kertova olento, joka jakaa tietojaan, taitojaan ja käsityksiään todellisuudesta kerronnan muodossa. Kyse tarinankerronnassa on yleensä perustunteisiin vaikuttamisesta. Voimakkaat tarinat tuovat meille turvallisuudentunnetta tai aiheuttavat pelkoa jotakin tuntematonta kohtaan.

Tarinat rakentavat ja ylläpitävät identiteettejämme ja todellisuuskäsitystämme. Tarinoilla on luotu käsitystä vaikkapa suomalaisuudesta, savolaisuudesta, turkulaisuudesta, saaristolaisuudesta. On tarinoita maalaisuudesta ja kaupunkilaisuudesta, menneisyydestä ja tulevaisuudesta.  On tarinoita “meistä suomalaisista” ja “heistä ruotsalaisista”.  Monet tutut tarinat tuovat olon kuulumisesta “omaan heimoon”.

Elämme aikaa, jossa meihin pyritään vaikuttamaan monesta suunnasta erilaisilla viesteillä ja tarinoilla.  Meille myydään ja meitä vakuutellaan erilaisilla kielellisillä ja kuvallisilla argumenteilla ja viesteillä. Puheella, teksteillä ja kuvilla pyritään vaikuttamaan äänestyskäyttäytymiseen, ostopäätöksiin, toimintatapoihin ja uskomuksiin. Monet meistä yrittävät itsekin opetella “tuottamaan ja jakamaan vaikuttavaa sisältöä”.  Pyrimme puhumaan vakuuttavasti, esittelemään itseämme tehokkaasti ja myymään omia ajatuksiamme. 

Juhana Torkki hahmottaa kirjassaan “Tarinan valta - kertomus luolamiehen paluusta” (2014) tarinan määritelmää: Tarina on havaittu hahmo, aikaan kiinnittyvä tapahtumien jatkumo, josta ihminen saa mielihyvää. Tarina antaa jotain, mihin uskoa. Tarina, joka jää ihmisen muistiin, tuntuu vastaanottajasta henkilökohtaisesti merkitykselliseltä, ja ratkaisee usein jonkin konkreettisen ongelman, joka kuulijalla on. Meille jää mieleen tunteitamme koskettava ja merkityksellinen kerronta. 

Usein voimakkaissa, arkkityyppisissä ihmisiin vaikuttavissa tarinoissa jaetaan todellisuutta kahtia: hyviin/pyhiin ja pahoihin/saastaisiin, valtaapitäviin ja altavastaajiin, kapinallisiin ja rajoittavaan systeemiin, luusereihin ja menestyjiin. Arkkityyppisissä tarinoissa käytetään usein samantyyppisiä juonikuljetuksia. Torkki käy läpi länsimaisen kulttuurin arkkityyppisiä perustarinoita. Olemme nähneet ja kuulleet lukemattomia tarinoita ponnistelusta ryystyistä rikkauksiin (Tuhkimo tai Apple -yhtiön tarina) sekä kamppailusta ylivoimaista vastustajaa vastaan (Goljat ja Daavid, myöskin Apple -yhtiön tarina). 

Voimakkailla tarinoilla herätetään usein turvallisuudentunnetta ja vakuutetaan että “kun teet näin, ongelmasi ratkeava”. Mainonta ja mielipiteisiin vaikuttaminen tapahtuu usein samalla aristotelisella tarinankerronnan kaavalla, jossa ensin on tilanne, joka kehittyy kohti muutosta, jonka jälkeen alkutilanteeseen ei voi enää palata. Esitellään ongelma - näytetään ongelmanratkaisu - esitellään paratiisimainen lopputulos.  Yksinkertaisimmillaan: Olipa kerran ruma ja epäsuosittu henkilö, joka laihtui ja laittoi piilolinssit silmiin, jonka jälkeen hän sai rakkautta, menetystä ja vaikutusvaltaa.

Tarinat, joita kulutamme, muovaavat käsitystä siitä, mistä teemoista on norminmukaista puhua sekä miten voi puhua ja toimia. Opimme kuluttamastamme kuvastosta, millainen toiminta ja millaiset toimijat ovat hyväksyttäviä ja kunnioitettavia ja mikä kuuluu normin ulkopuolelle. Tämä näkyy vaikkapa siinä, millaisia henkilöitä kuluttamissamme sarjoissa ja elokuvissa toistuu. Millaiset toimijat ovat päähenkilöitä, ketkä sivuhenkilöitä. Miten tarina kerrotaan ja kenen näkökulmia tuodaan esiin.

Ihmisten välisiä konflikteja voi synnyttää ja vahvistaa tarinoilla. Sotia synnytetään tarinoilla toisen kansan pahuudesta ja oman kansan ylempiarvoisuudesta. Tarinoilla oikeutetaan pieniä ja isoja tekoja.

Tarinoilla voi myös rakentaa siltoja ihmisten välillä. Torkki kuvaakin kirjansa lopussa tositarinan, joka ei pääty hyvän ja pahan, kirjaimellisesti valkoisen ja mustan, kamppailuun voitosta vaan - ainakin hetkelliseen -  anteeksiantoon ja kahtiajakojen ylittämiseen. Torkki kuvaa Nelson Mandelan elämää, sitä kuinka hän eli 27 vuotta vankilassa ihmisarvoista identiteettiä ja elämäntarkoitusta ylläpitävän tarinan voimalla. Torkki lainaa Mandelan omaa kiteytystä: “Sisimmässään voi olla täysi, vaikka vatsa on tyhjä”. Torkki lainaa Mandelan elämänkertaa, ja kertoo tämän kasvaneen heimotarujen keskellä. Nelsonin elämän ensimmäinen tarinankertoja oli äiti, joka kertoi sukupolvelta toiselle siirtyneitä tarinoita. Myöhemmin Nelson oppi, että Etelä-Afrikan historian kerrottiin aivan toisin, kuin hänen xhosa -heimonsa tarinoissa. Koulussa hänelle opetettiin maan historian alkaneen vuonna 1652, kun Jan van Riebeeck nousi maihin Hyväntoivonniemelle. Myös Mandela altistui tarinoiden vallalle, ja hän uskoi hetken valtaapitävien kertomuksiin, joissa vain valkoiset kuvattiin edistyneiksi ja jalostuneeksi. Mandelan maailmankuva muokkautui pikkuhiljaa omia havaintoja tehden. Hän huomasi, että heimorajat eivät olleet tabu, lopulta myöskään erilaiset uskonnot tai ihonväri ei estänyt ihmisten välistä yhteistyötä. Valkoinen tuomari saattoi tehdä hyviä päätöksiä ja musta olla epäoikeudenmukainen. Hän päätyi ajatukseen, että sekä sortajat että sorretut on vapautettava ennakkoluuloja synnyttävästä tarinasta.  

On siis syvästi yhteiskunnallinen asia, millaisia tarinoita lapset oppivat kertomaan, kuluttamaan ja keksimään.  Mitä yksipuolisemmaksi kulttuurin tarinat muuttuvat, sitä enemmän köyhdymme myös toimintatavoiltamme. 

Kun vaikuttavia tarinoita toistetaan, niistä voi tulla myös haitallisia todellisuuden yksinkertaistuksia.

Voimme pohtia, millaisilla tarinoilla meitä itsekutakin kutsutaan toimintaan. Ja onko - edes jossain määrin -  mahdollista pysyä kriittisenä manipulatiivisille, todellisuutta yksinkertaistaville tarinoille. 

Voikin olla mielenkiintoista katsoa omaa tarinakattaustaan suoratoistopalvelussa tai podcast-alustalla. Mitkä tarinat siellä toistuvat? Onko jokin itselle tärkeä tarina tai omaan todellisuuteen kuuluva merkittävä teema, joka tällä hetkellä jää kertomatta? Halusitko itse kertoa sen? 

Tässä neljä inspiroivaa esimerkkiä tarinankerronnan voimasta, joihin olen viime viikkoina törmännyt: 

1. 
   

Löysin vast’ikään netistä Alanis Obomsawin haastatteluja. Hän on 93 vuotias kanadalainen, Abenakin alkuperäiskansaan kuuluvaan taiteilija ja aktivisti, joka on tehnyt valtavasti elokuvia. Hän kertoo haastatteluissa (kaksi linkkiä alla), kuinka hänen taiteensa alkoi syntyä havainnosta koulutusjärjestelmästä: Hän huomasi jo nuorena, että Kanadan historiaa kerrottiin tavalla, joka opetti lapsia vihaamaan hänen heimoaan ja laajemmin alkuperäiskansoja. Hän halusi tuoda esille toisenlaisia tarinoita. Hänen uransa tarinankertojana ja laulajana alkoi tästä. Hänen dokumenttielokuvansa ovat vaikuttaneet konkreettisesti alkuperäiskansojen asemaan Kanadassa.

2. 
   

Kuuntelin YleAreenan podcast -sarjan “Iida Tikka & mureneva maa” toisen tuotantokauden, jossa USA:ssa asuva toimittaja matkustaa eri osavaltioihin haastattelemaan erilaisia ihmisiä pörssimeklareista ja kaupunginjohtajista asetehtaan työläisiin. Toimittajan johtopäätöksensä on, että monissa paikoissa ihmisillä on kapea käsitys siitä, mikä on mahdollista. Varsinkin vallitsevasta talousjärjestelmästä puhuttaessa hän törmää haastateltavien kyynisyyteen ja näköalattomuuteen, ikään kuin järjestelmä olisi luonnonlaki, johon kukaan ei voi vaikuttaa. Haastateltavien kyky kuvitella vaihtoehtoisia todellisuuksia tai kertoa todellisuudesta, jossa yhteiskuntarakenne tai toimintatavat voisivat olla toisenlaisia kuin vallalla olevat, oli olematon. Toimittaja lopettaa sarjan sanoihin: 

“Amerikkalaisten kyky kuvitella erilaisia talouksia on ohjannut koko maailman taloutta. Talous ei mitenkään maagisesti omalla painollaan mene mihinkään suuntaan vaan sitä ohjaa vallitseva kulttuuri, erityisesti oletukset ja ajatukset tulevasta. Ristiriidat tuo mukanaan kilpailua siitä, mikä on paras ajatus. Mielikuvituksen pahin vastus on väite, että mikään ei voi muuttua, koska näin on aina ollut. Yleensä vaihtoehdottomuutta ja asiaintilan luonnollisuutta toitottaa vallitsevan vanhan järjestelmän kannattajat tai ne tahot, jotka haluavat pönkittää omaa monopoliasemaansa. - - - Mutta kun maailmanjärjestys murtuu, sen rakoihin voi rakentaa jotain uutta. Eurooppa ja Suomi ovat päättäneet, että maailman muuttuessa tarvitsemme omat aseemme. Mutta jos jotain, tarvitsemme oman mielikuvituksemme.” 

3. 
   

Luin Sophie Gilbertin kirjan “Tytöt vs. tytöt. Kuinka popkulttuuri käänsi yhden sukupolven naiset itseään vastaan” (2025), jossa Gilbert käy läpi 1990-luvun ja 2000-luvun mediakuvastoa ja sen vaikutusta naisten asemaan. Kirja käy esimerkki esimerkin jälkeen läpi, kuinka viihdekuvastot (elokuvat, sarjat, tosi-tv ohjelmat, netin sisällöt, popkulttuurin brändit) käyvät jatkuvaa vuorovaikutusta ihmisten toimintatapojen ja kulttuuristen rajanvetojen kanssa ja kuinka niillä vaikutetaan mm. siihen, millainen henkilö voi olla yhteiskunnallinen toimija, jopa johtaja. Gilbert kirjoittaa: “Meidän jokaiset sisäiset kytkennät ovat muodostuneet vuosikymmenten mittaan niiden teosten pohjalta, joiden kanssa olemme varttuneet. Niinpä meidän on laajennettava käsitystämme siitä, miltä naisten valta voi näyttää. Meidän on kirjoitettava arkkityypit ja narratiivit ytimiään myöten uusiksi. Tämä uudelleenajattelu on jo monin tavoin käynnissä.”

4. 
   

Selailin psykoanalyysin soveltajan, kulttuurikriitikko Erich Frommin (1900-1980) kirjaa “Unohdettu kieli, johdatus unien, satujen ja myyttien ymmärtämiseen” (alkuperäisteos 1951). Kirja perustuu johdatuskurssille, jonka Fromm piti psykoanalyyttisesta liikkeestä karkotettujen jäsenten perustaman William Alanson White -instituutin jatko-opiskelijoille sekä Bennington Collegen perustutkinto-opiskelijoille. Kirja korostaa symbolien merkitystä. Fromm tuo esiin, että symbolinen kieli on oma merkkijärjestelmänsä. Unet, sadut, myytit käyttävät “toista” kielenä, joka on Frommin mukaan elämän ymmärtämiselle tärkeintä. Fromm kirjoittaa: “Altistumme rationalisoiduille valheille, jotka naamioituvat totuuksiksi; ilmiselville järjettömyyksille, jotka naamioituvat järjeksi tai asiantuntijan korkeammaksi viisaudeksi; sellaisten ihmisten sanahelinälle, älylliselle laiskuudelle ja epärehellisyydelle, jotka väittävät puhuvansa tapauksesta riippuen joko “kunnian” tai “realismin” puolesta. Tunnemme itsemme ylempiarvoisemmiksi aiempien sukupolvien ja niin kutsuttujen primitiivisten kulttuurien taikauskoon nähden, ja silti meitä moukaroivat täsmälleen samanlaiset, tieteen uusimina löytöinä esitellyt taikauskomukset.”

Näiden tekstien keskellä olen miettinyt millaisten tarinoiden keskellä itse kasvoin. Millainen kerronta on luonut omaa todellisuuskäsitystäni ja näkemystäni siitä, mikä on mahdollista. Mietin, myös mitkä tarinat tuovat minulle voimia, turvallisuudentunnetta ja myötätuntoa.

Löysinkin omasta hyllystäni yhden sellaisen lapsuuteeni kuuluneen tarinan vuodelta 1980. Se on Kaarina Helakisan satu “Olena ja Vassuska”, jonka Alpo Jaakola on kuvittanut. Kansansatujen tapaan kerrottu tarina kertoo sisaruudesta, rakkaudesta, luovuuden voimasta ja muutoksesta. Jaan kanssasi yhden kohdan sadusta:

Olena antaa rakastetulleen Vassuskalle vaaralliselle matkalle mukaan kirjan. Kun kirjaan puhaltaa, siihen ilmestyy sanoja. Kun sanat on lukenut, menee sivu kiinni eikä sitä voi enää avata. Vassuska puhaltaa sivuille ja lukee tarinaa omasta elämästään. “Ja kirjan puolivälissä olivat sen viimeiset sanat, sitten tuli tyhjää. Vassuska ajatteli, mitä sanoja niillä sivuilla vielä nähtäisiin.”

Mitä tapahtuisi, jos puhaltaisimme omiin elämänkirjoihimme uudenlaisia sanoja ja kuvia?

Sellaisia värejä, muotoja, symboleja ja sanoja, jotka kertovat ....

*

Olisi ihanaa kuulla ajatuksistasi tämän tekstin parissa.

*

Halutessasi voit pohtia ja kirjoittaa päiväkirjaasi:

Millaisten tarinoiden parissa kasvoit? Mikä oli lapsuutesi lempitarina?

Millaisessa tarinassa sinä elät ja millaisiin tarinoihin todellisuudesta uskot?

Millaista tarinaa kerrot itsestäsi muille?

Millainen tarina voisi vahvistaa hyvinvointiasi? 

 Lähteet joihin viittaan:

In Conversation With... Indigenous Icon Alanis Obomsawin | TIFF 2018

Bing Videos

Documentary Filmmaker Alanis Obomsawin’s 40 Years of Storytelling, Part 2

Bing Videos

Iida Tikka & mureneva maa | Yle Areena

Erich Fromm: Unohdettu kieli. Johdatus unien, satujen ja myyttien ymmärtämiseen. suom. Mika Pekkola. Vastapaino. 2007. (alkuperäisteos 1951)

Sophie Gilbert: Tytöt vs. tytöt. Kuinka popkulttuuri käänsi yhden sukupolven naiset itseään vastaan. suom. Taru Luojola. Kosmos. 2025.

Kaarina Helakisa ja Alpo Jaakola: Olena ja Vassuska. Otava. 1980.

Juhani Torkki: Tarinan valta - Kertomus luolamiehen paluusta. Otava. 2014.

 *

Tämä blogi on minulle paikka pohtia ja ylläpitää luovuutta. Julkaisen noin neljän-viiden viikon välein.

*

Haluatko blogikirjoitukseni suoraan sähköpostiisi? Blogitekstin mukana kerron kuulumisistani, infoan kirjailijavierailuista ja kutsun mahdollisiin lukijatapaamisiin. Pääset postituslistalle lähettämällä viestin "uutiskirje": minna.r.haapasalo@gmail.com.

*

Voit lähettää minulle kommentteja kirjoituksistani tai ehdotuksia blogitekstien aiheiksi joko kommentoimalla alle tai lähettämällä viestin: minna.r.haapasalo@gmail.com.

Löydät minut facebookista ja instagramista @minnahaapasalo

*

Blogin kuva Maria Grönroos @studioliikkuva