Luovuus on rohkeutta ottaa uusia näkökulmia
Tapahtui helmikuisena tiistaina: Yksi makasi auditorion katsomon lattialla. Toinen kurkisti näyttämöverhojen takaa. Kolmas oli asettunut tuoliin lavan keskelle. Neljäs oli siirtynyt katsomon penkiltä tekniikkapöydän taakse katsomon taakse.
Hetkeä aikaisemmin joukko taidelukiolaisia oli istunut auditorion penkeillä katse kohti näyttämöä, jolla me luonnoitsijat olimme seisseet mikrofonit kädessä. Nyt minä ja kollegani Marja Kangas seisoimme eri puolilla salia ja kuulijat olivat eri asennoissa uusissa paikoissa. Tarkoitus oli saada uusi näkökulman, erilaista perspektiiviä. Tämä oli hetkessä syntynyt improvisoitu tehtävä, jonka Marja keksi, kun puhuimme Lumit taidelukion oppilaille Kuopiossa taiteen tekemisestä.
Myöhemmin muistin nuoruuteni suosikkielokuvan, jossa oli samantyyppinen tehtävä. Elokuvassa opettaja nousee pöydälleen ja kysyy: "Miksi seison täällä? - Jotta muistaisin että meidän täytyy katsoa maailmaa koko ajan eri tavalla.” Hän pyytää oppilaitaan astumaan pöydälleen ja katsomaan toisella tavalla. “Juuri kun luulette tietävänne jotakin, teidän täytyy katsoa toisella tavalla, vaikka se tuntuisi hölmöltä tai väärältä, teidän täytyy koettaa.“
Huomasin tarvitsevani ravintoa luovuudelleni. Niinpä palasin 1990-luvulle, nuoruuden inspiraationlähteisiin.
Kasvuvuosina minuun - kuten moneen muuhunkin taidetta harrastavaan ja elämän merkitystä pohtivaan teiniin - kolahti lujaa Tom Schulmanin käsikirjoittama elokuva Kuolleiden runoilijoiden seura (Dead Poets Society 1989). Myöhemmin opin, että elokuvaa voi kritisoida monella tavalla mm. kapeasta naiskuvasta, laskelmoidusta tunteiden heruttamisesta jne. Tästä myöhemmin hankkimastani kriittisyydestä ja akateemisesta sivistyksestä huolimatta pidän yhä elokuvasta. Se koskettaa minua syvästi.
(Varoitus: teksti sisältää juonipaljastuksia elokuvasta.)
Peter Weirdin ohjaamassa elokuvassa Robin Williamsin esittämä kirjallisuuden opettaja John Keating saapuu 1950-luvulla perinteikkääseen poikakouluun, jonka ydinarvoja ovat kunnia ja kuri. Opettaja - joka on myös itse opiskellut nuorena samassa koulussa - laittaa englannin opiskelun uusiksi. Keating opettaa, että kieli voi muuttaa maailman. Hän sanoo (vapaasti suomennettuna): "Vaikka sinusta tulisi taloustieteilijä tai insinööri, tarvitset runotta. Luemme runotta - ja koemme taidetta - koska olemme ihmisiä ja ihmiset ovat täynnä tunteita, intohimoa. Insinöörejä, lääkäreitä ja taloustieteilijöitä tarvitaan ylläpitämään elämää, mutta runoutta - taidetta - tarvitaan jotta pysymme ihmisinä elossa, yhteydessä tunteisiin, ilmaistaksemme rakkautta ja kauneutta." Keating lausuu useaan otteeseen elokuvassa yhdysvaltalaisen runoilijan Walt Whitmanin (1819-1892) sanoja.
Kuten: “The Powerful play goes on and you may tribute a verse.”
Vapaasti suomennettuna: Elämän mahtava näytelmä etenee ja sinä voit luoda siihen lauseen.
Tai kuten Markus Jääskeläinen on suomentanut koko Whitmanin runon Oh Me! Oh Life!:
Voi minua! Voi elämää! samat toistuvat kysymykset,
epäilijöiden loputon lauma,
kaupungit täynnä typeryksiä,
ja minä joka lakkaamatta moitin itseäni (sillä kuka olisi minua typerämpi, epäilevämpi?)
valoa turhaan haikailevat silmät, mitättömät esineet,
aina uudelleen alkava taistelu,
surkeasti päättyvät yritykset, rähjäiset raatavat
ihmismassat jotka näen ympärilläni,
jokaisen ihmisen tyhjät ja turhat elinvuodet, nämä minunkin,
tämä kysymys, voi minua! niin lohdutonta,
samanlaisena toistuvaa kaikki: mitä hyvää tällaisessa elämässä?
Vastaus: Se että olet täällä, että sinulla on elämä ja olet oma itsesi,
että mahtava näytelmä jatkuu ja voit antaa oman panoksesi, runon.
Käsikirjoittaja Tom Schulman on kertonut kirjoittaneensa elokuvakäsikirjoitusta aluksi omasta englannin opettajastaan. Schulmanin agentti oli kehunut valmistunutta käsikirjoitusta loistavaksi, mutta sanonut, ettei sitä kukaan koskaan ostaisi saati tuottaisi elokuvaksi. Ketä kiinnostaisi poikakoulu 1950-luvulla ja runojen lukeminen?! Elokuva tehtiin lopulta muutama vuosi käsikirjoituksen valmistumisen jälkeen ja siitä tuli menestys. Schulman voitti elokuvasta parhaan käsikirjoituksen Oscarin.
Elokuvan keskeisin hahmo on Ethan Hawken esittämä Todd - estynyt ja änkyttävä poika - johon Schulman kertoo kirjoittaneensa nuoren itsensä. Todd on joukon ujoin poika, jota opettaja erityisesti yllyttää kokemaan analysoinnin sijaan, uskaltamaan pelkäämiseen sijaan. Toddin hahmossa tapahtuu suurin muutos elokuvan aikana.
Opettaja antaa tehtäväksi kirjoittaa runon, Todd yrittää kaikkensa, mutta väittää tunnilla ettei ole kirjoittanut mitään. Keating kirjoittaa taululle Walt Whitmanin lauseen: “I sound my barbaric YAWP over the rooftops of the world” ja yllyttää Toddia lausumaan sanan YAWP kovaan ääneen. Hän laittaa pojan improvisoimaan mitä hänellä tulee mieleen Walt Whitmanin kuvasta ja mitä hän näkee mielessään. Opettajan yllyttämänä Todd keksii (vapaasti suomennettuna): “Totuus on kuin liian lyhyt peitto, joka jättää varpaat kylmäksi, voit puskea sitä, repiä sitä, mutta sitä ei ole koskaan tarpeeksi, voit hakata sitä mutta se ei koskaan riitä kaikille, syntymästä kuolemaan totuus peittää vain silmäsi kun huudat, itket ja kiljut.”
Elokuvan lopussa pojat pakotetaan allekirjoittamaan lausunto, jossa syy yhden oppilaan itsemurhasta laitetaan opettajan nimiin ja tämä erotetaan. Kirjallisuudenopetus palaa jälleen turvallisen matemaattisen analyysin pariin rehtorin valvonnassa. Harmi vain, että kyseinen analyysiluku oppikirjasta on John Keatingin ohjeistamana revitty irti. Elokuva loppuu tunteisiin menevään kohtaukseen, jossa opettaja hakee viimeiset tavaransa luokasta. Juuri kun Keating on astumassa ulos, Todd nousee seisomaan pulpetilleen ja lausuu potkut saaneelle opettajalle Walt Whitmanin sanat “Oh captain my captain”, jolla pojat ovat kutsuneet opettajaa.
Toddin muutos konkretisoituu: joukon pelokkain astuu esiin, poikkeaa joukosta ja ilmaisee syvimpiä arvojaan. Hän rikkoo kurin ja kunnian normin.
Elokuvaa muistellessani ja siitä lukiessani ajattelin, että luovassa työssä tarvitaan sekä itsekuria että kaaoksessa uimista. Tarvitaan sopivassa suhteessa hallintaa ja intohimoista antautumista.
Luovaan työhön liittyy jatkuva neuvottelu ja liike kurinalaisuuden ja vapauden välillä. Kontrollin ja kaaoksen välillä. Rakenteiden, sääntöjen, normien rakentamisen ja niiden
purkamisen välillä.
Luova prosessi tarvitsee sekä joustavuutta ja virtaavuutta että uoman, jossa kulkea.
Luovassa prosessissa on tietysti tarpeen luoda ja ylläpitää rakenteita. Kysymys on usein projektinhallintataidoista: kyvystä luoda aikataulu, sopimus, viestintäkanava, projektisuunnitelma, budjettiexel. Kyvystä suunnitella, ohjeistaa, kirjata, dokumentoida. Nämä hallinnan ja kontrollin taidot korostuvat, kun olosuhteet ovat epävakaat tai kun luottamus itseen tai työryhmään ei ole vielä kehittynyt. Kun eletään kriisiä tai epävakaita aikoja, vaaditaan usein enemmän turvallisuutta, ennustettavuutta ja mitattavuutta. Halutaan varmuutta siitä, että mitään ennustamatonta tai kamalaa ei tapahdu. Tällaista puhetta kuulee erityisen paljon tällä hetkellä. Ihmisten turvattomuuden tunteeseen vedotaan monin eri tavoin.
Luovuuden kannalta järjestyksen pitoon keksittyminen voi mennä liiallisuuksiin. Jos pelkkiin hallinnan elementteihin keskittyy liikaa, uuden luominen saattaa ehtyä. Jos sääntöjen ylläpitäminen muuttuu itseään toistavaksi normiksi, ilmaisun vapaus saattaa tukahtua.
Sen lisäksi, että luovaa prosessia osataan riittävästi johtaa ja hallita, sitä täytyy uskaltaa elää. Kysymys on taidosta ideoida, vetää linkkejä, käyttää materiaaleja, ottaa uusi näkökulma, nähdä mahdollisuuksia. Kysymys on taidosta nousta pöydälle.
Harmillista kyllä, luovuuden kaoottinen puoli ei ole niin helposti perusteltavissa kuin järjestyksenpito. Kyky elää prosessissa, luoda sisältöä, keksiä ratkaisuja ja tuottaa uutta ei ole niin helposti eriteltävissä ja mitattavissa kuin projektinhallintataidot. Kyky tehdä normista poikkeavia havaintoja ei ole sekunnissa käännettävissä tuotannoksi, tuotteeksi, palveluksi tai liiketoiminnaksi.
Mutta ilman tuota prosessissa elämisen taitoa, ei synny yhtään uutta ratkaisua. Ei yhtään prosenttia bruttokansantuotetta tai vastausta globaaliin ilmastokriisiin.
Runoutta ei voi selittää ja tyhjentää riimejä laskemalla. Taidetta ei voi selittää matemaattisella analyysikaavalla. Luova prosessi ei etene, jos kontrollia on liikaa.
Siispä tänään, kun istut pianon, näppäimistön, maalien, materiaalien, kuvien, ääreen - älä pidä kiinni suunnitelmistasi hampaat irvessä. Kokeile liu’uttaa sormia, ajatuksia, liikettä hieman vapaammin. Luovaa prosessia johdetaan aina löysillä ohjaksilla, kuunnellen, olemassaolevaan hetkeen keskittyen.
Kuolleiden runoilijoiden seuran lisäksi palasin myös toiseen vanhaan inspiraationlähteeseeni. Julia Cameronin klassikko-oppaaseen "Tie luovuuteen". Hän kirjoittaa luvussa “Rehellisyyden elvyttäminen”:
"Yleinen harhaluulo on, että luovuus perustuu fantasiaan. On vaikea hyväksyä, että luovuus perustuu todellisuuteen, yksityiskohtiin, keskittymiseen ja yksityiskohtaiseen kuvitteluun.”
Luovuus perustuu sinun todellisuuteesi. Sinun jokapäiväisiin arkisiin havaintoihisi, keskittymiseen ja yksityiskohtaiseen toimintaan.
Lempeitä luovuushetkiä sinulle!
*
Haluatko blogikirjoitukseni suoraan sähköpostiisi? Blogitekstin mukana lähetän konkreettisia vinkkejä, kuinka luovuutta voi lisätä arjessa, tietoa kirjailijavierailuistani sekä kutsuja lukijatapaamisiin. Pääset postituslistalle lähettämällä viestin "uutiskirje": minna.r.haapasalo@gmail.com.
*
Tämä blogi on minulle paikka pohtia ja ylläpitää luovuutta. Julkaisen noin kolmen-neljän viikon välein.
*
Tekstissä viittaan:
Tom Schulmanin haastattelu: https://video.vermontpublic.org/video/on-story-dead-poets-society-deconstructing-acclaimed-classic/
Walt Whitmanin Valitut runot. Suomentanut Markus Jääskeläinen. Sammakko.2007.
Julia Cameron: Tie luovuuteen. Henkinen polku syvempään luovuuteen. LIKE. 1997/2008.
Alkuteos The Artist's Way on julkaistu 1992.
*
Voit lähettää minulle kommentteja kirjoituksistani tai ehdotuksista blogitekstien aiheiksi joko kommentoimalla alle tai lähettämällä viestin: minna.r.haapasalo@gmail.com.
Minut löytää facebookista ja instagramista @minnahaapasalo.
*
Blogin kuva Maria Grönroos @studioliikkuva
*
Comentarios