top of page

Luova ui epävarmuuden läpi

minnarhaapasalo

“On ironista, että yritämme kieltää vaikeat tarinamme näyttääksemme eheämmiltä tai hyväksyttävämmiltä, vaikka eheytemme - jopa kykymme elää täydellä sydämellä - edellyttää että sisäistämme kaikki kokemuksemme, myös kaatumisemme.”


Brené Brown

 

Olen ollut viime aikoina monella tasolla luovan prosessin keskivaiheessa.

Siinä kohtaa uiden ylitettävää ulappaa, kun takaisin lähtörannalle - sinne missä olin -  ei ole enää lyhyempi matka kuin vastarannalle. Enää ei siis voi perääntyä, palata takaisin. Tämä on se kohta prosessia, kun usko omiin voimiin ja kykyihin uida vastarannalle - sinne, missä haluan olla - vaikuttaa hiipuvan. Jalat eivät yllä pohjaan ja vastaan näyttää tulevan hai. (Olen näyttänyt Lisa Congdonin insta-tililtä napaamani kuvan tästä tilanteesta monilla luennoillani.) 


Kuluneena kuukautena olen kuullut monia epäuskon ja toivottomuuden ilmaisuja niin ihmisten henkilökohtaiseen elämään kuin yhteiskunnan tai maailmantilanteeseenkin liittyen. Hätkähdin, kun ulkopoliittisen instituutin johtaja Hiski Haukkala lausui ääneen Uusi Juttu -median Välikysymys-ohjelmassa 24.1. (linkki alla), että hän on surullinen tilanteesta, jossa ihmiskunta näyttää menettäneen  ratkaisevalla hetkellä kyvyn tehdä yhteistyötä. Haukkala sanoi olevansa pahoillaan, että hänen työaikansa menee sotaa ja uhkakuvia koskevien selvitysten tekemiseen tilanteessa, kun meidän kaikkien pitäisi olla rakentamassa parempaa maailmaa ja ratkaisemassa yhteisiä ongelmia. Monet jakavat tämän tunteen.


Aloin miettiä, onko todella niin, että ihmiskunnan "momentum" on menetetty?


(Tässä kohtaa pahoittelen, että kirjoitan tässä blogissa rinnakkain sekä todella isosta ja vakavasta globaalista tilanteesta että yksilön näkökulmasta, jossa pieni ihminen hyvinvointivaltiossa koettaa tehdä omasta elämästään hieman mielekkäämpää, iloisempaa ja merkityksellisempää. Katson kuitenkin, että nämä molemmat näkökulmat ovat olemassa yhtä aikaa, ja että ne jopa liittyvät toisiinsa.)


Minulla on tapana kertoa luovaa prosessia kuvaavasta ulappakuvasta (jossa toisella rannalla lukee “tässä olen, vastarannalla “täällä haluan olla” ja keskelle ylitettävää ulappaa on piirretty hain evä), että luovan prosessin keskellä oleminen, se työläin kohta, on myös tärkein vaihe.


Alku ja loppu ovat yleensä helppoja vaiheita. Luovan prosessin alussa on usein innostusta, ideoita, inspiraatiota, optimismia. On voimia tuottaa materiaalia, jota ei ole vielä pakko lyödä lukkoon. Lopussa taas on tärkeintä viimeistellä, tarkistaa, hioa, solmia langan päät yhteen jo olemassaolevasta materiaalista, mitä ikinä se sitten onkaan muodoltaan.   


Keskikohdassa työskenteleminen, vaikeiden kysymysten äärellä pysyminen ja teoksessakin kaiken “välissä olevan” rakentaminen on usein vaikeinta. Ja tärkeintä. Keskivaiheen työstö tarkoittaa usein omien pelkojen ja epävarmuuksien kohtaamista. Itselläni se tarkoittaa käytännössä hirveän itsekritiikin kanssa työskentelyä. Kun olen saanut kaksi kolmasosaa teoksesta “valmiiksi”, alan helposti epäillä kaikkea kirjoittamaani. Tässä kohtaa suurin työ tapahtuu oman kriittisen mielen kanssa, se on ohitettava, jallitettava, huijattava muihin puuhiin tavalla tai toisella, muuten deletoin ja sabotoin oman työni nopeasti. Tässä kohtaa myös irrationaaliset pelot nousevat pintaan. Kaikenlaista voi alkaa pelätä, jotta ei vain pysyisi luovassa työssä kiinni.


Mikäli en luovuta (ja ala metaforisesti ajatellen esimerkiksi kellua tai lakkaa kokonaan uimasta, eli kirjoittamasta) vaan jatkan rauhallisesti havainnoiden eteenpäin, voin löytää jotain uutta. Kun joudun ponnistelemaan oikeasti vaikean vaiheen läpi, voin EHKÄ tulla tuottaneeksi jotain erilaista kuin ennen. Hämmennyksen ja  eksyksissä olon kokemus - joka yleensä tulee aina jossain vaiheessa luovaa prosessia - saattaa olla se tärkein vaihe, jolloin alkaa tapahtua.   

Jos haemme todellista muutosta, oppimista, transformaatiota tai uuden luomista, on tärkeää uskaltaa lähestyä “hain selkäevää”, joka kuvailemaani kuvaan on piirretty, eli omia pelkojamme. Niitä tunteita, ajatuksia ja kokemuksia, joita yleensä kaikin mahdollisin keinoin joko väistämme tai projisoimme itsemme ulkopuolelle.   


Tämä on se kohta, jota Brené Brown kuvaa kirjassaan “Nouse vahvempana, vaikeuksien kautta voittoon” myllerryksenä. 


Sivuhuomautus: kirjan englanninkielinen alkuperäisnimi Rising strong kuvaa hieman paremmin kirjan sisältöä.  Kirja kuvaa prosessia, jossa yksilö tai yhteisö kohtaa, tunnistaa, tarkastelee ja omistaa vaikeuksiin, pelkoihin tai epäonnistumisiin liittyvät tunteet ja niistä kehittämänsä tarinat tavalla, jossa  ei ole kyse mielestäni voittamisesta - sana kun usein viittaa siihen, että joku toinen tällöin häviäisi tai että kyseessä olisi jonkinlainen kilpailu. Kyse on integraatiosta, kokonaiseksi tulemisesta, eheytymisestä.


Ihminen on tarinoita kertova olento, “homo narrans”, kuten antropologi Barbara Myerhoff (1935-1985) kutsui ihmistä. Tarinoilla ja tarinoimalla pyrimme ymmärtämään kokemuksiamme, luomme merkityksiä ja ylläpidämme yhteisön tai kulttuurin arvoja. Yhteisön kannalta ongelmallista on, jos toistamme ja luomme jatkuvasti tarinoita, jotka vahvistavat vastakkainasetteluja: “me-muut”, “hyvät, pahat ja rumat”, “voittajat -häviäjät”. Yksilön kannalta ongelmallista on, jos luomme ja toistamme itsestämme epärakentavaa identiteettikertomusta, vaikkapa "ikuinen uhri" -tarinaa tai "varma epäonnistuja" -tarinaa.


Emme pysty kuvittelemaan mitään, mikä ei jollain tavalla jo ole tietorakenteissamme. Kaikki henkilökohtainen ja kulttuurinen tietotaito siitä mikä on mahdollista tai kuinka voi elää vaikuttaa siihen, millaisia mielikuvia tai tarinoita pystymme kehittämään. Täysin “boksin ulkopuolelta” on todennäköisesti ainakaan yksin mahdotonta kuvitella. 


Meillä on kaikilla suosikkitarinoita, jotka usein antavat meille unelmien ja haaveiden rakennuspuut.(Aika pitkään naisille tarjoiltiin haaveiden kohteeksi tarinaa prinsessasta, jonka prinssi pelastaa valkoisella ratsullaan. Vuoden 1990 versiossa tästä tarinasta Richard Geren esittämä miljonääri Edward ajaa prostituoitu Viviania esittävän Julia Robertsin ikkunan alle valkoisella Lotus Esprit -urheiluautolla kukkakimpun kanssa ja kiipeää palotikkaita tämän luo. Pretty Woman -elokuvan ohjasi Garry Marshall.)

  

Lisäksi meillä on sisäisiä tulkintatarinoita, joilla selitämme vastoinkäymiset tai väistämme riskin ottoa tai vastuuta. 


Hiukan kärjistäviä esimerkkejä: 

“Minun oli vaikea oppia ajamaan pyörällä, en vaan ole liikunnallinen, turha mennä tanssitunnille.” “Äidinkielenopettaja antoi kaikista aineistani seiskan tai kasin, en siis osaa kirjoittaa, turha haaveilla toimittajan urasta.”

”En saanut ääntäni kuuluviin partiossa enkä ensimmäisessä työpaikassani, minusta ei ole johtotehtäviin ja järjestelmä on mätä.”


Brené Brown kirjoittaa: “Vaarallisimmat tarinat, joita luomme, ovat kertomuksia, jotka heikentävät omanarvontuntoamme. Meidän on otettava haltuun totuus rakastettavuudestamme, pyhyydestämme ja luovuudestamme.”


Haluatko kokeilla tehdä näkyväksi millaista tarinaa kerrot itsellesi itsestäsi?


Brown kehottaa antamaan sensuroimattomalle, lapselliselle, haavoittuneelle, tuntevalle itsellemme mahdollisuus kirjoittaa lyhyt hetki (15-20 min on hyvä aika) muutamia lauseita. 

Tekstiä, jota kenenkään ei tarvitse koskaan nähdä. 


Brown ehdottaa, että lauseet voivat alkaa vaikka näin:


Tarina, jota kerron itselleni:

Tunteeni:

Kehoni: 

Ajatukseni: 

Uskomukseni: 

Toimintani:


Tämän jälkeen tekstiltä ja itseltä kysytään kysymyksiä. 

Tärkeintä seuraavassa askeleessa on tehdä ero todellisuuden, eli oikeiden faktojen ja kuvitelmieni tai tulkintojeni välillä. 

Onko siis tarina, jota kerron itselleni vaikkapa omista kyvyistäni todella, objektiivisesti totta?


  1. Mitä muuta minun täytyy saada selville ja ymmärtää tästä tilanteesta? Mitä tiedän objektiivisesti?

  2. Mitä muuta minun täytyy saada selville ja ymmärtää toisista tarinassani mukana olevista ihmisistä? Mitkä kysymykset tai selvitykset voisivat auttaa?

  3. Mitä muuta minun täytyy oppia ja ymmärtää itsestäni? Miltä minusta oikeasti tuntuu? Mikä on oma osuuteni?


Todennäköisesti törmäämme kolmos -kohdassa yleisiin inhimillisiin teemoihin, kuten suru, epäonnistuminen, pelko, perfektionisti, pettymys, yhteyden tarve, häpeä jne. Brené Brown käsittelee kirjassaan - ja muissa teoksissaan - kattavasti osaa näistä teemoista.


Tarkoitus tällä oman tarinan työstöllä on integroida sellaisia puolia identiteettiini, joita olen (hyvästä syystä) oppinut karttamaan tai joihin törmään esimerkiksi vain, kun olen stressaantunut ja voimavarani ovat vähissä. Esimerkiksi, että en haluaisi oikeaan lainkaan ottaa vastuuta käsikirjoituksestani tai sävellyksestäni, vaan haluaisin että voin rauhassa syyttää aikapulaa, huonoa säätä, äitisuhdettani, kissan eläinlääkäriä tai työvälineitäni. Tai että voimavarani eivät yksinkertaisesti riitä kaikkeen, ja joudun opettelemaan rajojen asettamista.


Kun uskallan katsoa hieman tarkemmin epämiellyttäviä tunteitani - eli  uida kohti haita -  voin huomata, että tunteet sisältävät valtavasti tietoa, jotka auttavat minua eteenpäin luovassa prosessissani. Hain evä on lähempää katsottuna itseasiassa kelluntaväline, jonka varassa voin lepuuttaa koko painoani, ja jopa uida helpommin eteenpäin. Sillä todellakin - kaikkein vaikeimmissa tunteissa ja kokemuksissa voi olla valtavasti energiaa luovuuden käyttöön. Näin kävi minullekin taas, kun luovan prosessini “keskikohdan tahmassa” uskalsin höllätä hieman otettani ja suostuin tuntemaan näköalattomuutta, epäonnistumisen ja nolatuksi tulemisen pelkoa ja kykyjeni vajavaisuutta. Nukuin paljon ja itkin luotetun olkaa vasten. Kun otin selvää mitä oikeastaan tunsin, pääsin eteenpäin. Sain tehtyä taas rauhan sen suhteen, etten voi muuta kuin tehdä tästä tarinasta sen itsensä näköisen niillä resursseilla, jotka minulla on.


Lemmenlangat -kirjani rakenne oli oman elämäntarinan uudelleenkirjoittamisen vaiheet. Näissä oman identiteetti-tarinan luomisen mietteissä palasin niihin.


Mietin millaisia kysymyksiä eri vaiheissa voisi olla tarpeen kysyä, jotta tarina luovasta minusta voisi täydentyä. Voit kokeilla, jos jokin - vaikka yksikin - kysymys resonoisi sinua kirjoittamaan tai kyselemään lisää.


  1. Selvitä tarinasi tuntemattomat osat. 

Mistä omassa tai sukusi historiassa sinun on saatava tietää lisää? Mikä on jäänyt piiloon tai tuntemattomaksi sinulle? Mikä tuntuu tärkeältä selvittää erityisesti luovuutesi kannalta?

 

  1. Tunnista auttajasi, suunnan näyttäjäsi ja esikuvasi.

Kuka tai ketkä elämäsi varrella ovat kannustaneet sinua omannäköiseen elämään ja itsesi toteuttamiseen? Kuka tai ketkä ovat olleet luovuudellaan ihailusi kohteita ja esikuvia? Kuka tai ketkä ovat inspiroineet sinua luovilla teoillaan tai elämäntavallaan? Esikuvat voivat olla myös fiktiivisiä hahmoja tarinoista.


  1. Valaise tarinan pimeät kohdat, näe onnettomuuksien opetukset.

Mikä elämänvaihe on ollut sinulle vaikea tai luovuuden kannalta köyhä? Mitä tuo aika kertoo sinulle nyt luovuuden merkityksestä? Oletko kohdannut jonkin ongelman tai onnettomuuden, joka on jälkikäteen tuonut sinulle ymmärrystä omasta luovuudestasi?


  1. Kirkasta käännekohdat. Huomaa onnistumiset ja ilon aiheet.

Mitkä kohdat elämässäsi ovat olleet luovan itseilmaisusi tai omannäköisen elämäsi kannalta keskeisiä? Milloin olet ollut parhaimmillasi? Mistä luovasta tekemisestä olet nauttinut ja saanut voimaa?


  1. Keksi otsikko, nimeä tarinasi itse.

Mikä otsikko voisi kuvata luovaa elämäntarinaasi?


Tarinankerronnan tavat opitaan vanhoista kerronnan muodoista. Yksi tarinamuoto on sellainen, jossa sankari lähtee vaativalle sankarimatkalle, kohtaa oppaita ja vihollisia, taistelee pahaa vastaan ja voittaa. Itsekin toistan osia tästä tarinasta joka kerta, kun kirjoitan. Haluan kirjoittaa jollain tavalla kasvu- tai muutostarinoita, joissa päähenkilö oivaltaa jotain ja hänelle käy (ainakin pääosin) hyvin. 


Tämän klassisen sankaritarinakaavan rinnalle on tullut 2020-luvulla jo monia muita tarinoita.


Kriisiajat yhteiskunnassa tuovat usein myös vahvemmin hyvän ja pahan välisen taistelun retoriikat takaisin. Yhteiskunnallinen ilmapiiri aktivoi herkästi kärjekkäitä vastakkainasetteluja toistavia tarinoita. On selvää, että konflikteista kerrotaan usein tavalla, joka korostaa erottelua hyviin ja pahoihin. Vaarana on, että tavalliset ihmiset ympärillämme ja arjessamme saavat samankaltaisia leimoja kertomissamme tarinoissa.


Kaikki ihmisten tekemät ennusteet, visiot, kuvitelmat ja erilaiset vaihtoehtoiset tapahtumaketjut, joita kerromme toisillemme, vaikuttavat siihen miten todellisuus muokkautuu. 


Tulevaisuutta luodaan niissä viikoittaisissa ja kuukausittaisissa sanoissa ja rutiineissa, joita toistamme. Toistamme tarinoita itsestämme ja lähiyhteisöistämme. Toistamme tapoja olla vuorovaikutuksessa, tapoja liikkua, Tapoja tehdä työtä. Toistamme aiheita, joista juttelemme tai emme juttele lapsen tai työkaverin tai naapurin kanssa.


Meistä jokainen voi huomata millainen tarina tuottaa merkityksellistä ja toiveikasta huomista omaan ja läheisten elämään. 


Voimme myös valita aktiivisesti korvillemme ja silmillemme tarinoita niistä historian tapahtumista, joissa onnistuttiin kääntämään tapahtumien kulkuja rakentavaan suuntaan. Miten orjuus saatiin lakkaamaan. Miten yleinen ja yhteinen äänioikeus syntyi. Miten rauhaa soviteltiin. Miten kärsimystä ja kipua lievitettiin pienessä tai suuressa mittakaavassa. 


Tarinat joita kerromme todellisuudesta, yhteiskunnasta ja itsestämme saattavat olla itseään toteuttavia ennusteita. Meillä on paljon normalisoituneita tapoja ajatella ja toimia, joita saatetaan tulevaisuudessa pitää kyseenalaisina. Toisaalta meillä saattaa olla toimintatapoja ja tarinoita, joista olisi tärkeää pitää juuri nyt kiinni ja jatkaa niiden toistamista. 


Miten kannatti jaksaa ponnistella, vaikka väsytti. Miten joku valitsi uteliaisuuden ja avoimuuden pelon ruokkimisen sijaan. Miten joku uskalsi luoda kauneutta ja hyvyyttä vaikeanakin aikana. Miten tulipalo sammui. Miten koditon sai kodin. Miten kukkasipuleita jaettiin. Miten kukat kukkivat.


Mitä vielä? Mistä sinä haluat kertoa?


*


Mitä ajatuksia teksti herätti sinussa? Kerro tai kysy lisää!



Viittaan tekstissä:


Brown, Brené. Nouse vahvempana, vaikeuksien kautta voittoon. suom. Anna Rossi. Viisas elämä. 2016/2020.


Haapasalo, Minna. Lemmenlangat. Karisto. 2024.


Uusi Juttu -median Välikysymys -ohjelma 24.1.2025


Olen lukenut tätä tekstiä työstäessäni myös artikkelia:


Markham, Annette. The limits of the imagenary: Challenges to intervening in future speculations of memory, data and algorithms. new media & society 2021. Vol. 23(2) 382-405.


*


Tämä blogi on minulle paikka pohtia ja ylläpitää luovuutta. Julkaisen noin neljän viikon välein.


*



Haluatko blogikirjoitukseni suoraan sähköpostiisi? Blogitekstin mukana kerron kuulumisistani, infoan kirjailijavierailuista ja kutsun mahdollisiin lukijatapaamisiin. Pääset postituslistalle lähettämällä viestin "uutiskirje": minna.r.haapasalo@gmail.com.


*


Voit lähettää minulle kommentteja kirjoituksistani tai ehdotuksia blogitekstien aiheiksi joko kommentoimalla alle tai lähettämällä viestin: minna.r.haapasalo@gmail.com.

Löydät minut facebookista ja instagramista @minnahaapasalo


*


Blogin kuva Maria Grönroos @studioliikkuva



*


42 views0 comments

Recent Posts

See All

Comments


bottom of page