Teatteriopettaja kollegani ohjasi kauan sitten harjoitteen, jonka tuloksena sain nimen: "Tanssii prosessien kanssa". Olin todella otettu nimestä. Jostain syystä säilytän yhä lompakossani tuota pientä paperilappua, jossa tuon tehtävän tulos - “nimeni” - lukee. Varsinkin tuolloin - teatteriopettajan urani alkupuolella - sain itseluottamusta saamastani nimestä.
Nyt – reilusti yli kymmenen vuotta myöhemmin – olen opastanut monia ihmisiä luovissa prosesseissa. Pystyn luottamaan kykyyni nähdä prosessin kulkua. Saatan sanoa "Tällainen hämärä/vaikea/tiivis/kitkainen vaihe kuuluu usein prosessiin." "Ei hätää, asia selviää sitten myöhemmin prosessissa." Uskon sanoihini täysin. Ja prosessit kantavat, ihmiset löytävät heille sopivat tanssiaskeleensa, oli kyseessä sitten improvisoitua liikettä tilassa tai rivitanssin alkeet (toisin sanoen luovien prosessien sisällöt ja tyylilajit vaihtelevat).
Kun kyseessä on oma luova työ, on tilanne toinen. Luottamus prosessiin laskee - fiuuuuu - silmissä. Tanssi hakee askeleitaan. Musiikki soi, mutta jalat eivät suostu liikkumaan. Jäädyn paikalleni ja katselen muiden menoa, hitsi, näyttää helpolta. Tapailen tamppaavaa askelta tietäen että rytmi ei nyt aivan osu kohdalleen.
Tällä hetkellä olen päästämässä käsistäni esikoisromaania kohti taittoa ja luottamusta tehtyyn työhön täytyy kaivella taskujen pohjilta. Samalla mielessä kiertää seuraavan kirjan aihe ja edessä oleva kirjoitusprosessi hirvittää. Olo on, kuin aikoisin lähteä reppureissaamaan Mongoliaan ilman reppua, karttaa, puhelinta ja passia. Puhumattakaan varavaatteista tai valuutasta tai vaadittavista rokotuksista.
Joku kirjailija (ehkä Margaret Atwood) on sanonut, että romaanin kirjoittaminen on ajamista pimeässä. Tämä pätee mielestäni myös laajemmin uuden keksimiseen ja vielä tuntemattoman teoksen tai toiminnan hahmotteluun. Näet tietä aina vain sen verran eteenpäin, mihin ajoneuvon valot yltävät. Ajat kohti pimeyttä, joka valaistuu pieni pätkä kerrallaan. Näin on tietysti myös koko elämän suhteen. Tämän Ison Luovan Prosessin suhteen, josta pystymme jollain tavalla määrittelemään tai suunnittelemaan vain lähitulevaisuuden (ja senkin suhteen voimme aina iloisesti tai surullisesti yllättyä). Tällaisessa tilanteessa on pakko kehittää riittävää luottamusta prosessiin. Luottamusta siihen, että tie jatkuu. Luottamusta siihen, ettei ajoneuvo hajoa alta (ja jos hajoaa, tarvittava ratkaisu löytyy). Luottamusta omiin ajotaitoihin ja havainnointikykyyn.
Luovuus vaatii ennakko-odotuksista luopumista. Poisoppimista, kuten arkkitehti, opettaja ”Journalist of Dreams” Kyna Leski kirjoittaa inspiroivassa kirjassaan The Storm of Creativity. Hän vertaa luovaa prosessia myrskyyn, joka hitaasti kerääntyy ja muodostuu kunnes vie mennessään. Kyna Leskin mukaan luovuuden ehto on, että opimme ensin poisoppimaan siitä mitä jo tiedämme. Tätä avointa mielentilaa voi hänen mukaansa harjoitella. Voi oppia avautumaan uusille ideoille ja mahdollisuuksille. Yleensä ensimmäiset ajatuksemme ja ideamme ovat vakiintuneita ennakkokäsityksiä (preconceptions), joiden pohjalta ei synny uutta. Ennakkokäsitysten ja ennakkoluulojen pohjalta päädytään toistamaan vakiintuneita tapoja ja jo muovattuja muotoja. Traditiota säilyttävällä toistolla on varmasti myös paikkansa silloin, kun traditiossa on kestäviä ja vahvistavia puolia. Mutta entä jos halutaan luoda jotain, mitä ei ole vielä ollut? Entä jos on pakko keksiä uusia tapoja, jos vanhat eivät enää toimi?
Kyna Leski opettaa epävarmuudessa ja ei-tietämisessä oleskelua arkkitehtuurin professorina Rhode Island School of Design:ssa. Siellä eri taustoista tulevat ensimmäisen vuoden opiskelijat saavat ensimmäiseksi suoraviivaisen mutta vaikean ongelman, joka pitää ratkaista ilman valmiiksi annettua metodia. Ongelmanratkaisua inspiroimaan opiskelijoille havainnollistetaan tuntematon maailma, joka on aivan lähellä: He katselevat mikroskoopilla solujen rakenteita. Opiskelijoita pyydetään rakentamaan vastaavantyyppinen kolmiulotteinen rakennelma erittäin itsepäisestä, vaikeasta materiaalista. Olemassa oleviin tietoihin ja taitoihin nähden hieman liian vaikean ongelman ratkaiseminen opettaa epämukavuudessa olemista, mikä on Leskin mukaan yksi luovuuden edellytys. Aivan niin kuin säätilan epävakaus on olotila ennen puhkeavaa myrskyä, on ei-tietämisen epämukava tila olosuhde, jota hänen mukaansa täytyy kestää ja työskennellä läpi, jotta jokaisen “omat uivat kädet” löytyvät. Pilvet tiivistyvät ja kerääntyvät ja myrsky – luova prosessi – alkaa.
Mietin mikä minua auttaisi luottamaan omiin prosesseihini enemmän?
Mikä auttaisi tanssimaan prosessin kanssa?
Mieleeni tulee kolme vastausta:
1) Esimerkkiprosessit. Kuka on onnistunut siinä, mitä minä harjoittelen ja hapuilen? Mikä on auttanut heitä? - Luen loppuun Kyna Leskin kirjan.
2) Vertaistuki. Samantyyppisessä (mutta omassa) prosessissaan työskentelevä kanssakulkija ja kanssaluoja, jonka kanssa voi kirjoittaa viereisissä huoneissa tai jonka harjoituksia voi käydä katsomassa tai jonka kuvia katsoa ja kommentoida.
3) Luonnossa oleminen, kasvien muutosten seuraaminen.
Lehdet ovat tippuneet puista. Tuuli ravistelee viimeisetkin oksissa räpistelevät märät väriläikät. Sade pyyhkii läpi kaupungin. Koiranulkoiluttajien lenkit lyhenevät. Taivas ulottuu maahan asti, kun pilvet ovat sumua ja tihkua. Tässä kohtaa syksyä on vaikea muistaa, miltä näyttää, kun puut keväällä työntävät silmuja oksiin ja kohta, muutamassa lämpimässä päivässä vihreä leviää kaikkialle. Käsittämätöntä kyllä, krookukset, narsissit ja tulppaanit kukkivat vuorotellen puolen vuoden kuluttua. Silloin allergikot linnoittautuvat sisälle astmapiippujensa kanssa ja koiranulkoiluttajien lenkit venyvät pitkään valoisaan iltaan asti.
Syksyä seuraa talvi, sitten kevät ja kesä. Aamua päivä ja ilta ja yö. Voin ainakin toistaiseksi luottaa siihen, että maapallo pyörii ja matkaa aurinkoa ympäri. Kuu kiertää maata. Vaikka nyt ei näytä siltä, sellainenkin aika tulee, kunhan on matkattu pimeän läpi. Nyt edessä näkyy vain se, minkä valokiila valaisee. Paljaat puunrungot ja kiiltävä asfaltti. Mutta samaan aikaan valokiilan ulkopuolella on kokonainen metsä.
Ehkä - kun pysähdyn kuuntelemaan ja katselemaan - jokin kaappaa huomioni, eikä päästä otteestaan, ennen kuin kirjoitan asian muistiin. Prosessi lähtee liikkeelle samalla tavalla kuin pilvet kerääntyvät taivaalle ja tiivistyvät myrskyksi.
Silloin tarvitaan vain säänmukaista pukeutumista ja pienen pätkän valaisevaa valoa pimeään iltaan.
Toivotan luottamusta sinunkin luovien tanssiaskelten hapuiluun sekä pimeässä kulkemiseen taas kolmeksi viikoksi!
*
Suosittelen:
Kyna Leski: The Storm of Creativity. The MIT Press. 2015.
p.s. Millaiset näkökulmat luovuudessa sinua kiinnostavat? Haluatko ehdottaa teemoja, aiheita tai näkökulmia seuraaviin blogiteksteihin? Pistä kommenttia tulemaan!
*
Haluatko blogikirjoitukseni suoraan sähköpostiisi? Blogitekstin mukana lähetän konkreettisia vinkkejä, kuinka luovuutta voi lisätä arjessa, tietoa kirjailijavierailuistani sekä kutsuja lukijatapaamisiin. Pääset postituslistalle lähettämällä viestin "uutiskirje": minna.r.haapasalo@gmail.com.
*
Tämä blogi on luovuuden harjoittelua, Paikka pohtia ja ylläpitää luovuutta. Kirjata ja jakaa ajatuksiani luovasta prosessista. Julkaisen kolmen viikon välein.
Comments