top of page
  • minnarhaapasalo

Kissavideot - välttelyä vai virittäytymistä luovuuteen?


Kalenterissa lukee: kirjoituspäivä. Istun kirjoitustuoliini makuuhuoneen nurkkaan. Mutta hei, villasukat puuttuu. Haen villasukat (ja säädän jotain vaatekomerossa). Ainiin, se yksi juttu, jonka unohdin eilen: pitääkin soittaa yksi puhelu. Nyt muuten kannattaa laittaa pyykit pyörimään. Keitänpä kahvit, olikos meillä keksejä, ei ole, no jospa kipaisen. Nyt on kahvia ja keksiä. Avaan koneen. Vilkaisen sähköpostit. Vilkaisen hieman somea. Mikäs ihana ponivideo siinä onkaan (tämähän on tavallaan taustatutkimusta, käsiksessäni on poni). Ja sisustuskuosit alennuksella, kappas. Mitä, en kestä! @hiirikisuli123 on julkaissut ihanan kuvan koirastaan, pakko kommentoida.

Ja päivä on ohi.


Kuulostaako tutulta?

Onko tässä ilmiössä kyse keskittymiskyvyn puutteesta, jonka sosiaalinen media ja suoratoistopalvelut ovat saaneet aikaan kouluttamalla aivoni nopeaan dopamiinin saantiin?

Vai, onko kyseessä on luovaan prosessiin kuuluva välttelyn ja vastustamisen vaihe?


Kysymys on todennäköisesti hieman molemmista, mutta minun kohdallani enemmän jälkimmäisestä.


Prokrastinaatio on hieno sana työn välttelylle, väistelylle ja viivyttelylle, jota teemme vaikka tiedämme, että viivyttelystä koituu meille harmia. Prokrastinoimisesta on tehty paljon tutkimusta. Syy laajaan tutkimukseen lienee, että lähes kaikilla ihmisillä on taipumus vältellä toimeen tarttumista, mikä jarruttaa työn tekemistä ja aikaansaamista. Talouskasvuun keskittyneessä kulttuurissa on ymmärrettävää, että pyritään selvittämään miksi ihmiset välttelevät työntekoa ja miten tätä taipumusta voisi vähentää.


Calgaryn yliopiston professori Piers Steel on summannut välttelystä tehtyä tutkimusta ja kirjoittanut aiheesta myös populaarin kirjan (jota en ole lukenut). Hänen mukaansa (youtubevideo hänen luennostaan) kyse on inhimillisestä ja yleisestä ilmiöstä. Kyse ei ole suinkaan perfektionismiin liittyvästä ilmiöstä, kuten usein luullaan. Perfektionistit eivät ole viivyttelijöitä, he vain kiinnittävät tähän yleiseen inhimilliseen taipumukseen enemmän huomiota. Joiltain osin viivyttely johtuu synnynnäisistä persoonallisuuspiirteistä. Steelin mukaan välttelytaipumus riippuu mm. siitä kuinka impulsiivisia olemme, eli kuinka paljon aivojen limbinen järjestelmä (tähän hetkeen ja aisteihin liittyvä aivojen “vanha osa”) saa meissä valtaa. Eli kuinka paljon teemme päätöksiä nopean mielihyvän saamiseksi. Jos saamme enemmän mielihyvää somen selaamisesta tai nopeasta viesteihin vastaamisesta, teemme helposti sitä, emmekä edistä projektia, joka vaatii vaikkapa tausta-aineistoon perehtymistä, vaivannäköä ja sitoutumista. Steelin mukaan välttelytaipumukseen liittyy myös itsetunto - oma käsityksemme kyvyistämme sekä odotus onnistumisesta (expectancy). Välttely lisääntyy, jos oletamme että projektissa tai tehtävässä onnistuminen on meille epätodennäköistä. Välttely taas vähenee, jos oletamme onnistuvamme. Tsemppimukiini kirjattu slogan (ostettu kauan ennen ensimmäistä kustannussopimusta): She believed she could so she did pitää siis Pier Steelin mukaansa paikkansa. Ilmankos jaksoin jatkaa kirjoittamista lukuisista hylkäyskirjeistä huolimatta.


Olen ymmärtänyt, että vaativaa ajatus- ja luomistyötä tekevät kertovat välttelevänsä työn aloittamista viime hetkeen asti ja hieman sen ylikin. Monet siirtävät deadlinea ja aloittavat varsinaisen kirjoittamisen tai säveltämisen vasta viime hetkellä. Näin he tavallaan “ajavat itsensä reunalle”, ja lopulta heidän on pakko hypätä tuottavaan työhön. Tällainen työtapa voi olla erittäin ahdistava ja kuluttava. Ensin ihminen kokee syyllisyyttä, ahdistusta ja stressiä välttelystä ja sitten työskentelee maanisen stressaantuneena (ehkä piristeiden ja adrenaliinin voimalla) aikapaineen alla.


Uuden luominen vaatii valtavasti energiaa ja yleensä mukavuusalueelta - rutiininomaisesta toistosta, autopilotin ohjaamasta normiksi muodostuneesta lepotilasta ja omalta osaamis- ja tietämisalueelta - luopumista. Ihmisen biologiset perusasetukset on säädetty säästämään energiaa. Aivomme haluavat mieluummin toistaa normina pitämiämme asioita, kuin venyttää kestokykyään.


Luova prosessi taas on usein jatkuvaa ponnistelua, toistuvaa keskeneräisyyteen ja epävarmuuteen astumista. Varsinkin, jos edellisestä kirjoitus-, soitto-, keksintö- tai maalauskerrasta on aikaa, rima alkaa nousta ja energiaa uudelleen aloittamiseen tarvitaan enemmän. Luovuuslihasten lämmittelyyn menee aikaa.


Joku (tosi kuuluisa, jonka nimi pitäisi ehdottomasti muistaa) on sanonut, “en pidä kirjoittamisesta, pidän siitä kun olen kirjoittanut.” Aika moni voi varmasti samaistua tähän. Pidän esiintymisestä, mutta en esityksen harjoittelemisesta. Pidän soittamisesta, mutta en soittamisen harjoittelemisesta. Pidän aikaansaamisesta, en tekemisestä. Pidän osaamisesta, en treenaamisesta.


Steel kertoo youtube -videossa, että viivyttely on lisääntynyt huomattavasti sitten 1970-luvun. Myös oma kokemukseni on, että toiston taidot ja kyky harjoitella ovat rapautuneet (sekä itsellä että muilla) huomattavasti viimeisen viiden vuoden aikana. Koronapandemialla, ympäristöjen hälyisyydellä sekä ruutujen ääressä vietetyn ajan kasvamisella lienee vaikutusta.


Miten ihmeessä mikään luova projekti sitten koskaan valmistuu? Miksi ihmeessä kukaan tekee vapaaehtoisesti jotain ponnistelua vaativaa? Varsinkin, jos kyse on “omasta jutusta”, jota kukaan ei meiltä odota. Jos kukaan ulkopuolinen ei ole asettanut dead linea (ja tässä kohtaa kirjoittamista päähäni pälähtää, että voisin hoitaa oikeastaan yhden kiireellisen asian, joka vaatii hieman somen selaamista, otan puhelimen käteeni ja - saan itseni kiinni itse teosta ja lasken puhelimen alas. Siirrän puhelimen toiseen huoneeseen. Jos uusimman päivityksen mukana on tullut puhelimen ryömimiskyky se lähestyy kohta kättäni ja ) … ja nyt ihmettelen, mitäs ihmettä tässä olinkaan kirjoittamassa…. hmmmm…


Lisääntynyt keskittymiskyvyn puute on todella huolestuttava ilmiö.


Vitkuttelu on kuitenkin eri asia kuin keskittymiskyvyttömyys.

Ehdotan (itselleni ja sinulle) olemaan hieman tietoisempi omasta välttelystä ja vastustamisesta. Koska vitkuttelu kuuluu asiaan.


Vastustus ja sen läpi meneminen on olennainen osa luovaan työprosessia. Itseasiassa luovassa prosessissa työskentelemme lähes jatkuvasti suhteessa vastustukseen ja haluun vältellä työtä. Vain hetkittäin virtaus (psykologi Mihaly Csikszentmihalyin tutkima ja nimeämä flow-ilmiö) valtaa työnteon ja ajantaju katoaa. Silloin koemme, että tekeminen on kokonaisvaltaista ja äärimmäisen motivoivaa. Olennaista on, että Csikszentmihalyin mukaan virtauksen tunne syntyy vain, kun toiminta vaatii hieman ponnistelua, kun olemme osaamisemme ylärajoilla. Meidän kuuluu siis ponnistella lähes osaamisemme ylärajalla, jotta virtaus syntyy.


Vastustus ja välttely on myös energian keräämistä. Henkistä voimien keräämistä. Tässä kohtaa ei kannata laittaa “kova kovaa vastaan” ja runtata kylmää konetta käyntiin. Luovuuslihas täytyy lämmitellä myötätuntoisesti.


Entä jos määrittelisimme kaiken vitkuttelun ja välttelyn valmistautumiseksi? Kun juomme kahvia ja puhumme niitä näitä (vaikka palaveri alkoi juuri), me itseasiassa lämmittelemme. Kun katson ponivideoita (nyt muuten myös vauvavideoita ja sarvikuonovideoita), haen hyvää oloa, jotta pystyn haastamaan itseäni työhön. Urheilija ei lämmittele maksimisuorituksella. Pianisti ei aloita aamulla vaatimammista kappaleista vaan toistaa ensin helpompia skaaloja.


Valmistautuminen ja lämmittely on työprosessiin kuuluva osa, joka vaatii enemmän tai vähemmän aikaa. Samalla tavalla kun seinän maalaaminen vaatii huonekalujen siirtoa, lattian suojaamista, maalausvälineiden esiin ottamista ja maalin sekoittamista, myös uutta luova työ vaatii valmisteluja. Joskus tuo valmistelu on rikkinäisten vaatteiden korjaamista, kaapin tai työpöydän järjestelyä, tussien asettamista värijärjestykseen, autonpesua, sen tietyn mausteen tai kosteusvoiteen etsimistä kaikilta jälleenmyyjiltä, sääennusteiden selaamista tai muuta - jonkun kanssaeläjän mielestä kenties triviaalia - puuhaa. (Ja kyllä, välillä nämä puuhat sekoittuvat keskittymiskyvyttömyyteen, mutta ei mennä nyt siihen.)


Fyysikko Bodil Jönssonin kirjan “10 ajatusta ajasta” luku 3 kertoo “valmistautumisajasta”. Se on aika, joka tarvitaan järjestelyyn ja valmistautumiseen, ennen kuin voidaan ryhtyä tekemään varsinaista tehtävää. Jönssonin mukaan eri tehtävät ja toimet vaativat erilaisen valmistautumisajan. Helppojen ja hauskojen tehtävien valmistautumisaika on lähes olematon. Vaikeiden tehtävien valmistautumisaika voi olla useita kuukausia, jopa vuosia. Bodil Jönssonin mukaan meillä on taipumus tehdä vain helppoja tehtäviä - olivat ne sitten tylsiä tai hauskoja. Emme ryhdy valmistelemaan vaikeaa tehtävää, joka voi olla hauskaa tai tylsää (jos puhutaan luovasta työstä, siinä on aina sekä hauskoja että tylsiä vaiheita).


Ei niin, että jättäisimme tekemättä vaikeat tehtävät siksi, että ne ovat vähemmän tärkeitä tai edes mahdottomia, vaan siksi, ettemme selviydy siitä näennäisen tuottamattomasta valmistautumisajasta, joita vaikeat tehtävät edellyttävät.” Jönsson kirjoittaa. Boldaus minun.


Näennäisen tuottamaton valmistautumisaika, sitä kissavideot tai keksien viipyilevä valitseminen läpikaupan hyllyllä voivat olla.


Älyllinen ja kehollinen keskittyminen - jota luova työ vaatii - tarvitsee usein pitkän valmistautumisajan. Jönssonin mielestä pikkuasiat - ne helpot työt - täytyy tuolloin vain jättää kasaantumaan. On tärkeää olla ainakin osittain tavoittamattomissa ja estää jatkuvat keskeytykset - Bodil puhuu puheluista ja sähköposteista, samaan listaan kuuluu nykyään kaikki pikaviestipalvelut ja sosiaalinen media. Minun täytyy siis jättää ne tärkeät puhelut soittamatta ja pienet asiat hoitamatta, kun keskityn valmistautumiseen.

Valmistautuminen voi näyttää ulospäin työn välttelyltä ja vitkuttelulta, vaikkei sitä ole. Jopa tekijä itse voi luulla vitkuttelevansa, vaikka hän valmistautuu.


Luovuus on ponnistelua ja irti päästämistä. Luovassa prosessissa työskentely vaatii SEKÄ itsekuria (englannin sana discipiline on suomen sanaa parempi) - eli säännöllistä, rutiininomaista ponnistelua ETTÄ hellittämistä ja irti päästämistä - aikaa ja tilaa yllätyksille ja ajatuksen vaeltamiselle.


Mistä sitten voi tietää, kumpaa oma prosessi missäkin vaiheessa tarvitsee?


Tiedänkö itse, olenko vielä valmistautumisen vaiheessa vai vitkuttelenko tällä menolla hautaan asti?


No. Yksi vastaus voisi olla aikaansaamisen ja nautinnon välinen suhde.


JOTAKIN sinun ja minun täytyisi saada JOSSAIN VAIHEESSA aikaan.

JA JOSSAIN MÄÄRIN sinun kuuluu tuntea täyttymyksen, nautinnon ja ilon tunteita.


IKUISELLE vitkuttelijalle muutama huomio:


Jos olet “valmistautunut” jo kaksikymmentä vuotta eikä mitään ole materialisoitunut maailmaan, voi kysyä tarvitsetko työskentelyyn jonkin rakenteen, aikataulun, sääntöjä ja dead lineja.


Sean McCrean johtaman psykologiryhmän tutkimuksen mukaan koehenkilöille annetun tehtävän viivyttelyä vähensi se, että henkilöt keskittyivät heti tehtävän saatuaan siihen, miten, milloin ja missä he tehtävän tekisivät. He hyppäsivät suoraan konkreettisiin päätöksiin ajasta, paikasta ja tavasta, eivätkä jättäneet tehtävää leijumaan abstraktina pilvenä hämärään tulevaisuuteen.


Älä koskaan kysy: Koska optimaaliset olosuhteet luovalle työlleni ilmaantuvat? Kuka ne minulle järjestää?


Sen sijaan havaitse: Jaahas. Tällä hetkellä minulla on tällaiset olosuhteet (liian vähän aikaa ja rahaa on aina). Voinko vaikuttaa olosuhteisiin jotenkin? Mitä näissä rajoissa saisi aikaiseksi?

Mitä voin tehdä? Ehkä voin valmistautua kirjoittamiseen/säveltämiseen/neulomiseen/koodaamiseen/puutarhavajan rakentamiseen tekemällä merkinnän kalenteriini koska hankin/lainaan välineet.


IKUISELLE suorittajalle yksi huomio:


Jos taas saat paljon aikaan, mutta kärsit etkä nauti mistään, sinun täytyy hellittää suorittamisesta ja antautua olemiselle. Lopeta se, mitä ikinä se onkin. Stop. Nyt. Mene ulos. Kävele tietämättä minne. Katso kissavideo. Pakene!


Kumpaa sinä tarvitset enemmän?


*

Kirjat joihin viittaan:


Bodil Jönsson: 10 ajatusta ajasta. Tammi. 2001. (Tio Tankar om tid. 1999)


Välttelytutkimuksesta:


*

VINKKI: Hyvä kirja keskittymiskyvyn rapautumiseen liittyen on

Johann Hari: Kadonnut keskittymiskyky. 2023. Bazar.


*


Tämä blogi on minulle paikka pohtia ja ylläpitää luovuutta. Julkaisen noin kolmen-neljän viikon välein.

*


Haluatko blogikirjoitukseni suoraan sähköpostiisi? Blogitekstin mukana lähetän konkreettisia vinkkejä, kuinka luovuutta voi lisätä arjessa, kerron kirjailijavierailuistani sekä lähetän kutsuja lukijatapaamisiin. Pääset postituslistalle lähettämällä viestin "uutiskirje": minna.r.haapasalo@gmail.com.


*


Voit lähettää minulle kommentteja kirjoituksistani tai ehdotuksista blogitekstien aiheiksi joko kommentoimalla alle tai lähettämällä viestin: minna.r.haapasalo@gmail.com.

Löydät minut facebookista ja instagramista @minnahaapasalo


*


Blogin kuva Maria Grönroos @studioliikkuva


*



55 views0 comments

Recent Posts

See All
bottom of page